Kongon demokraattisessa tasavallassa miljoonat ovat joutuneet pakenemaan väkivaltaisuuksia. Vierailimme pakolaisleireillä Kalemiessa ja tapasimme seitsemän lapsen kanssa yksin jääneen Saliman sekä humanitaarista työtä tekevän Christophen. Heidän tarinansa kertovat, mitä apu merkitsee kriisin keskellä.
Kongon demokraattisen tasavallan itäosissa vuosikymmeniä jatkuneet konfliktit ovat pakottaneet yli kuusi miljoonaa ihmistä jättämään kotinsa. Väkivaltaisuuksien kiihtyessä Pohjois- ja Etelä-Kivun maakunnissa monet perheet ovat paenneet turvaan naapurimaakunta Tanganyikaan.
Maakunnan pääkaupunkiin Kalemieen saapuu maan sisäisiä pakolaisia jopa satojen kilometrien päästä. Usein perheillä ei ole mukanaan juuri muuta kuin vaatteet yllään.
Pakolaisten kasvava määrä kuormittaa entisestään paikallisia yhteisöjä, joiden olosuhteet ovat jo valmiiksi vaikeat. Sekä maan sisäiset pakolaisperheet että heitä vastaanottavat yhteisöt kamppailevat perustarpeiden täyttämiseksi. Ruoasta, terveydenhuollosta, koulutuksesta ja turvallisista asuinpaikoista on pulaa.
Saliman matka turvaan
31-vuotias Salima Grace joutui jättämään kaiken taakseen. Hän on kotoisin Etelä-Kivun maakunnassa sijaitsevasta Uvirasta, jossa hän elätti perhettään myymällä vaatteita. Salima eli miehensä ja lastensa kanssa, kunnes väkivaltaisuudet muuttivat kaiken. Hänen miehensä surmattiin, ja Salima jäi yksin huolehtimaan lapsista.
Joulukuussa 2025 Salima joutui pakenemaan Uvirasta.
– Olin toisella kuulla raskaana, ja huolehdittavanani oli seitsemän lasta, joista kuusi oli omiani ja yksi sukulaislapsi. Matka turvaan oli pitkä ja uuvuttava, Salima kertoo.
Samira ja lapset kulkivat ensin jalan Uvirasta Barakaan. Uuvuttava matka kesti neljä päivää. Sen jälkeen matka jatkui veneellä Barakasta Kalemieen, mikä kesti vielä kolme päivää.
Lopulta Salima ja lapset pääsivät Kalemieen, jossa he löysivät turvapaikan muiden kotiseudultaan paenneiden perheiden joukosta. He asettuivat yhdelle pakolaisleireistä, joilla Fida ja sen paikallinen kumppani CEPAC työskentelevät.
Turvaan pääseminen ei kuitenkaan tarkoittanut Salimalle vaikeuksien päättymistä. Tuhansien muiden pakolaisten tavoin hänen oli yritettävä rakentaa elämänsä uudelleen vieraassa ympäristössä ja huolehdittava samalla lapsistaan. Lisäksi Salima kamppaili vaikeiden kokemusten ja psyykkisen kuormituksen kanssa.
Apua kasvavaan humanitaariseen hätään
Fida vastaa Kalemien humanitaariseen kriisiin yhdessä paikallisen kumppaninsa CEPACin kanssa tukemalla maan sisäisiä pakolaisia ja haavoittuvassa asemassa olevia paikallisia yhteisöjä.
Ohjelmassa yhdistyvät psykososiaalinen tuki, ihmisten turvallisuuden vahvistaminen, ruoka-apu ja toimeentulon tukeminen sekä paikallisten kansalaisjärjestöjen toiminnan ja osaamisen vahvistaminen. Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, että lapset, naiset ja vammaiset henkilöt voivat osallistua toimintaan, sillä he usein jäävät näiden tukimuotojen ulkopuolelle.
Lapsille tarkoitetuissa turvallisissa tiloissa järjestetään leikkiä, opetusta ja toimintaa, joka tukee heidän henkistä hyvinvointiaan. Naisten keskukset puolestaan tarjoavat turvallisen ympäristön, jossa naiset saavat psykososiaalista tukea, tietoa ja käytännön taitojen koulutusta.
Monille perheille toiminta merkitsee paljon muutakin kuin välitöntä apua. Se vahvistaa ihmisten kokemusta omasta arvostaan, yhteenkuuluvuuden ja toivon tunnetta.
Humanitaarisen avun tekijät
Christophe Demwa on työskennellyt CEPACin palveluksessa Fidan rahoittamissa ohjelmissa kuuden vuoden ajan.
Vuosien varrella hän on nähnyt, miten humanitaarinen tilanne on muuttunut ja miten avustustyötä on jouduttu sopeuttamaan muuttuviin olosuhteisiin. Viime vuosina Fidan ja CEPAC:in humanitaarinen työ on keskittynyt pääasiassa Pohjois- ja Etelä-Kivun maakuntiin. Konfliktin kärjistyessä ja yhä useampien perheiden paetessa Tanganyikan maakuntaan humanitaarisen avun tarve Kalemien alueella on kasvanut merkittävästi.
Christophe ja hänen kollegansa tekevät tiivistä yhteistyötä paikallisviranomaisten, muiden humanitaaristen järjestöjen ja yhteisöjen edustajien kanssa. Yhteistyön avulla tunnistetaan kiireellisimmät avuntarpeet ja varmistetaan, että apu tavoittaa haavoittuvassa asemassa olevat perheet.
Paikallisten yhteisöjen osallistuminen on keskeinen osa työtä. Yhteisöjen johtajat ja pakolaisleirien toimikunnat auttavat tunnistamaan avuntarpeita. Yhteistyö muiden avustusjärjestöjen kanssa puolestaan ehkäisee päällekkäistä työtä ja auttaa käyttämään rajalliset resurssit mahdollisimman tehokkaasti.
Christophelle yksi työn palkitsevimmista puolista on kriisin koettelemien ihmisten kohtaaminen ja mahdollisuus auttaa heitä. Työ ei kuitenkaan ole helppoa. Humanitaarisen avun tarve kasvaa jatkuvasti, resurssit ovat rajalliset ja jokainen päivä tuo mukanaan uusia haasteita.
– Kun työskentelemme yhdessä erittäin sitoutuneiden kollegoideni kanssa, voimme tukea toisiamme vaikeina hetkinä. Samalla voimme vaikuttaa aidosti ihmisten elämään auttamalla kotiseudultaan paenneita selviytymään vaikeuksistaan. Tarjoamme heille psykososiaalista tukea, ruoka-apua ja käteisavustuksia, Christophe kertoo.
Toivo ei synny itsestään
Humanitaarinen kriisi Kalemiessa ei näytä rauhoittumisen merkkejä. Pakolaisia saapuu alueelle edelleen, ja monet jo turvaan päässeistä kamppailevat yhä perustarpeidensa täyttämiseksi.
Kaiken keskellä on kuitenkin toivoa. Se näkyy lapsissa, jotka voivat jälleen leikkiä ja oppia turvallisessa ympäristössä, ja naisissa, jotka oppivat uusia toimeentuloa tukevia taitoja ja saavat mahdollisuuden rakentaa elämäänsä uudelleen.
Salimalle humanitaarinen apu on merkinnyt paljon. Se on auttanut häntä saamaan takaisin itseluottamustaan, oppimaan uusia taitoja ja aloittamaan elämänsä rakentamisen uudelleen.
– En ole enää sama ihminen kuin vuoden alussa. Fidan ja CEPACin työn kautta olen oppinut käsittelemään kielteisiä ajatuksiani ja ymmärtänyt, että täällä voin rakentaa jotain uutta itselleni ja lapsilleni, Salima kertoo.
Huhtikuusta lähtien Salima on käynyt naisten keskuksessa neljänä päivänä viikossa. Hän on osallistunut psykososiaalisiin tukiryhmiin ja käytännön koulutuksiin, joissa on opeteltu muun muassa saippuan valmistusta myyntiin.
Saliman lapset osallistuvat lastenkerhoon, jossa voi turvallisesti leikkiä, oppia ja viettää aikaa muiden lasten kanssa.
Pelkkä toivo ei kuitenkaan riitä. Kriisiin vastaaminen edellyttää sitoutuneita paikallisia työntekijöitä, vahvaa yhteistyötä yhteisöjen kanssa ja pitkäjänteistä rahoitusta.
Christophen kaltaisten humanitaarisen avun ammattilaisten avulla Fida ja CEPAC voivat jatkaa konfliktin koettelemien perheiden auttamista. Apu ei ainoastaan turvaa heidän selviytymistään, vaan antaa myös mahdollisuuden rakentaa elämää vähitellen uudelleen.
Teksti ja kuvat: Elina Lehikoinen
