30 vuotta sitten LKA aloitti työn Ruandan kansanmurhaa paenneiden leirillä. Aimo ja Marja-Leena Kakriaiselle ajanjakso Ruandan pakolaisten rinnalla oli lähetysuran kokemusrikkain ja raskain.
Huhtikuun kuudentena päivänä vuonna 1994 Ruandan ja Burundin hutu-presidentit olivat palaamassa rauhanneuvotteluista Tansaniasta, kun heidän lentokoneensa ammuttiin alas Kigalin lentoasemalla. Seuraavana päivän alkoi silmitön tappaminen: arviolta 800 000 tutsia ja maltillista hutua tapettiin sadan päivän aikana.
Vuonna 1994 Lähetyksen Kehitysapu (LKA, nyk. Fida) oli saanut ulkoministeriön tukea 20 vuoden ajan. Tuohon mennessä oli tuettu mm. koulujen ja terveyskeskusten perustamista Afrikassa ja avustettu Etiopiassa nälänhädän uhreja. Vuonna 1987 perustettiin Mwanzan kotiteollisuuskoulu Tansaniaan. Mwanzan suomalaistiimi vedettiin yllättäen mukaan Ruandan pakolaisten auttamistyöhön.
Aimo ja Marja-Leena Kakriainen olivat saapuneet Mwanzaan Suomen Vapaan Ulkolähetyksen lähettäminä joulukuussa 1982. Kakriaiset toimivat seurakuntatyössä ja kun he syksyllä 1993 palasivat Suomesta kolmannelle työkaudelleen, he eivät voineet edes arvata, että Ruandan kansanmurha johtaisi heidät uusiin haasteisiin useaksi vuodeksi.
Huhti-toukokuun vaihteessa 1994 noin 250 00 pääasiassa hutu-pakolaista vaelsi 12 kilometrin jonossa rajan yli Ruandasta Tansaniaan. Rajan läheisyyteen Ngaraan syntyi Benacon pakolaisleiri. Sinne Kakriaiset tekivät ensimmäisen työmatkansa toukokuussa 1994. Näitä avustusmatkoja jatkui toukokuuhun 1997 asti. Vuosien varrella työ laajeni myös alueen kongolaisten ja burundilaisten pakolaisleireihin.
Keväällä 2024 Kakriaiset asuvat Pihtiputaalla ja ovat mukana kotiseurakuntansa Ukrainaan suuntautuvassa avustustyössä. Ajatukset palaavat usein 30 vuoden takaisiin kokemuksiin Afrikassa.
– Teimme sen, mitä pitikin tehdä silloisen tiedon, taidon ja jaksamisen mukaan. Kaikkea vaivannäköä, väsymistä ja seikkailua reunustaa kiitollisuus: saimme kulkea kappaleen matkaa kärsivien ihmisten rinnalla ja kuunnella heidän huoliaan, Aimo muistelee nyt Benacon aikaa, joka oli Kakriaisille heidän lähetystyöuransa mielenkiintoisin ja kokemusrikkain, mutta myös henkisesti kuluttavin.
Ruandalaiset puhuivat swahilia ja kieli yhdisti. Kakriaiset kuulivat jatkuvasti pakolaisuuteen liittyvistä huolista. Väkivalta kaihersi monen mielessä ja sydämessä. Osa leirin asukkaista oli ehkä itsekin osallistunut kansanmurhaan, mutta niistä asioista vaiettiin.
Ennen kuin LKA:n perusleiri saatiin rakennettua Benacoon, Kakriaiset asuivat pienessä teltassa pakolaisten naapureina.
– Lähimmäksi pakolaisuuden kokemista pääsin, kun pystytin pienen telttani pakolaisten risuista ja pressusta tehtyjen majojen viereen, Aimo muistelee.
Tansanian Vapaan helluntaikirkon Mwanzan paikallisseurakunta toimi avun välittäjänä yhdessä leireihin perustettujen seurakuntien kanssa. Etusijalla olivat kaikista heikoimmassa asemassa olevat, kuten lapset, vanhukset ja lesket.
Fidan ja Suomen valtion humanitaarisen tuen lisäksi avustusta tuli monesta maasta. Yhteistyö Mwanzassa toimivien lähetysjärjestöjen kanssa toimi hyvin. Aimon tehtäväksi jäi pääosin avun käytännön hoitaminen.
Avustuskuormissa kulki vaatteita, huopia, ruokatavaraa, pressuja majojen katteeksi sekä koulu- ja rakennustarvikkeita leirien kouluja varten. Tarvekartoitus tehtiin yhdessä leirillä asuvien pastoreiden ja diakonien kanssa.
Myöhemmin painopiste siirtyi lasten peruskoulun jälkeiseen koulutukseen. YK:n pakolaisapu järjesti pakolaisille peruskoulutusta, kun taas vanhemmat yhdessä seurakuntien kanssa perustivat toisen asteen kouluja, joissa Fida oli mukana. Tuhannet lapset saivat lisäoppia ja toivoa elämäänsä näiden koulujen kautta. Perusavun lisäksi Kakriaiset välittivät apua seurakunnilta ja lähetysjärjestöiltä myös seurakuntien työhön.
Palattuaan Suomeen raskaan, mutta mielenkiintoisen työkauden jälkeen 1997, Kakriaiset ajattelivat, etteivät he enää palaisi lähetystyöhön. Kuitenkin tämän jutun kirjoittaja ja Anneli Karras heittivät uuden haasteen, ja syksyllä 2006 Kakriaiset olivat jälleen Afrikassa. He asettuivat asumaan Ruandan pääkaupunkiin Kigaliin. Uusi työ oli toimia humanitaarisen avun neuvonantajina koordinoiden paluumuuton tukihankkeita Ruandassa, Burundissa ja Itä-Kongossa. Tätä työtä jatkui kesään 2010 asti.
Uusi tehtävä oli kouluttaa kumppanikirkkoja humanitaarisen avun toimijoiksi itäisen Afrikan maissa. Vuoden 1996 lopulla Ruandaan palanneet olivat jo asettuneet takaisin kotiseuduilleen. Kakriaiset auttoivat paluumuuttajia kotien rakentamisessa. Monet, joita oli autettu Benacon leirillä, olivat nyt auttajina Ruandassa.
Ruandassa Aimo ja Marja-Leena toimivat paikallisen helluntaikirkon (ADEPR) työyhteydessä. He saivat tukea kirkon johdolta. Myös Burundissa oli avoin ilmapiiri helluntaikirkon (CEPBU) johtajien kanssa. Aimo kertoo, että erityisesti Kongon demokraattisen tasavallan helluntaikirkolla oli paljon osaamista kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun hankkeista.
Benacon leirillä suomalaislähetit tekivät läheistä yhteistyötä pastori Peter Munyambon kanssa. Kun Kakriaiset muuttivat Ruandaan, he odottivat innolla yhteistyötä Peterin kanssa. Kävi kuitenkin niin, että tämä oli sairaana ja menehtyi aika pian. Peter kuoli joulukuussa 2006. LKA oli mukana rakentamassa koulua Munuyambon kotikylän, Nyamiraman, pakolaislapsille vuonna 1997. Paikkaan rakennettiin myös viljavarasto ja leskiä autettiin lahjoittamalla ompelukoneita.
Aimo muistelee: – Yksi lähtemättömästi mieleeni painunut kuva on, kun lapset ympäröivät automme ensimmäisellä matkallamme Benacoon. Heidän silmistään saattoi melkein lukea ne kauheudet, joita he olivat nähneet ja kenties niihin itsekin tai heidän vanhempansa osallistuneet.
Toinen koskettava tilanne Aimolle oli, kun hän palasi Benacosta kotiin Mwanzaan muutamaa päivää ennen joulua 1996.
– Ajoin kuorma-autolla 40 kilometriä pakolaisvirran keskellä. Tansanian ja Ruandan hallitukset olivat sopineet, että pakolaiset palautetaan Ruandaan. Kuitenkin sadat tuhannet ruandalaiset lähtivät kuin yhtenä miehenä Tansanian sisämaahan päin aikomuksena mennä Keniaan asti. Tansanian armeija käännytti heidät takaisin. Tätä ihmisjoukkoa vastaan ajelimme hissukseen Mwanzaan päin. Tien varressa oli äiti vastasyntyneen lapsen kanssa. Emme voineet heitä auttaa. Meillä ei ollut mandaattia osallistua enää silloin ja toisaalta olimme itsekin aivan uupuneita. Pitkään tuo tilanne kaihersi mielessä.
Edelleen kysytään, miten kansanmurha ylipäänsä oli mahdollinen. Ruanda on ja oli tilastojen mukaan kristillinen maa. Vuoden 1991 väestönlaskennan mukaan lähes 90 % maan väkiluvusta oli kristittyjä. Kun kirkot olivat useissa aikaisemmissa konflikteissa olleet turvapaikkoja, nyt niistä tuli paikkoja, joihin ihmisiä kannustettiin menemään turvaan, tarkoituksena kerätä heidät yhteen tappamista varten.
Tätä traumaa Ruandan kirkot ja seurakunnat joutuvat käsittelemään edelleen. Siitä haasteesta eivät edes helluntaikirkot ole vapaita.
Kirjoittaja johti LKA:n tiimiä Ruandan pakolaistyössä vuosina 1994–1995Kuvat: Aimo Kakriainen
Lue lisää
