Hannu Happonen 
Bidibidin pölyisillä poluilla arkea muovaavat menetys ja hiljainen sitkeys. Satojentuhansien pakolaisten joukossa elää äitejä ja isoäitejä, jotka kantavat mukanaan paitsi sodan muistoja myös vastuuta lapsista paikassa, jonka ei koskaan ollut tarkoitus olla pysyvä koti.
Vieraillessani Bidibidissä, Ugandan suurimmassa pakolaisasutuksessa, tapasin neljä äitiä ja kaksi isoäitiä. He kaikki pakenivat Etelä-Sudanista vuonna 2016, kun väkivalta repi heidän yhteisönsä hajalle. Tarinat eroavat yksityiskohdiltaan, mutta toistavat samoja traumaattisia kokemuksia: vaarallisia pakomatkoja, matkalla surmansa saaneita omaisia ja elämän uudelleenrakentamista tyhjästä.
Viisilapsisen Christine Pitan pakomatka alkoi Kajukijista Etelä-Sudanista. Hän muistaa elämän ennen pakoa vaikeaksi mutta ennakoitavaksi: oli viljelysmaata, vuohia ja kanoja.
– Elämä oli paljon parempaa, hän sanoo verratessaan entistä arkea pakolaisasutuksen todellisuuteen.
Bidibidissä maa on niukkaa, ruoka-apua on vähennetty ja rahan ansaitseminen on jatkuvaa kamppailua. Pieneltä viljelypalstalta saatu sato syödään osin itse ja osin myydään – juuri sen verran, että perhe selviää.
Toivo lasten koulutuksessa
Jennifer Atain pakomatka Morobon alueelta oli täynnä pelkoa. Hänen perheensä joutui väijytykseen, ja hänen veljensä tapettiin. Tänä päivänä hän kuvaa elämää pakolaisasutuksessa jatkuvaksi tasapainotteluksi koulumaksujen ja ruoan välillä.
– Syömme lähes aina samaa ruokaa, hän kertoo viitaten ruokavalion yksipuolisuuteen.
Kotoa naiset muistavat hedelmällisen viljelysmaan, lihan ja kotieläimet, mutta nyt ne ovat saavuttamattomissa. Silti Jenniferin toivo on vahvasti kiinnittynyt lasten koulutukseen. Hän ei itse käynyt koulua ja haluaa lapsilleen mahdollisuuksia, joita hänellä ei koskaan ollut.
Isoäitien taakka on usein vielä raskaampi. Yein alueelta paennut Betty Juan (kuvassa) käveli kaksi viikkoa päästäkseen Ugandaan. Hän saapui perille mukanaan vain yksi kangaspala. Matkalla hän näki ihmisten kuolevan, myös oman veljensä. Nyt, noin 70-vuotiaana, hän huolehtii lapsenlapsistaan ja kärsii kroonisesta selkäkivusta, joka estää häntä viljelemästä tai pyörittämästä pientä kakkumyyntiä, jonka avulla hän aiemmin maksoi koulumaksuja.
Kun lapsenlapset joutuvat jäämään pois kokeista koulumaksujen puuttumisen vuoksi, henkinen kuorma on valtava. Betty puhuu avoimesti traumasta ja psykososiaalisen tuen tarpeesta – ei vain itselleen, vaan myös lapsille, joita hän kasvattaa.
Betty puhuu avoimesti traumasta ja psykososiaalisen tuen tarpeesta.
Askel askeleelta itsenäisyyttä
Tässä hauraassa todellisuudessa Fida toimii pakolaisperheiden rinnalla yhdessä PCU-helluntaikirkon kanssa. Kertaluonteisen avun sijaan työ keskittyy vahvistamaan ihmisten kestävyyttä pitkällä aikavälillä.
Koulutusta ja lastensuojelua edistävä työ ulottuu sekä kouluihin että koteihin. Se sisältää kursseja, uravalmennusta ja yksilöllistä tukea lapsille, joilla on vaikeuksia opinnoissaan. Vaikka toimet eivät suoraan kata koulumaksuja, niiden tavoitteena on pitää lapset mukana koulunkäynnissä, motivoituneina ja tuettuina.
Taloudellinen toimeentulo on toinen Fidan työn keskeinen osa. Monet haastatelluista naisista kertoivat haluavansa viljellä maata, kasvattaa eläimiä tai pyörittää pienyritystä – taitoja, jotka heillä jo on, mutta joita on vaikea hyödyntää Bidibidin olosuhteissa.
Elinkeinoihin liittyvien koulutusten, keittiöpuutarhahankkeiden sekä säästö- ja lainaryhmien avulla Fida tukee naisia rakentamaan toimeentuloaan askel askeleelta. Tavoitteena ei ole riippuvuus avusta, vaan mahdollisuus tehdä valintoja: myydä osa sadosta, säästää yhdessä pieniä summia ja saada takaisin hallinnan tunne omasta arjesta.
Apua näkymättömiin haavoihin
Ikääntyneille huoltajille, kuten Bettylle, henkinen tuki on elintärkeää. Trauma ei katoa ajan myötä, varsinkaan silloin kun siihen yhdistyvät köyhyys, sairaus ja vastuu lapsista. Yhdistämällä yksilöllistä neuvontaa, kotikäyntejä ja yhteisöllisiä tukimuotoja pyrimme vastaamaan pakolaisuuden näkymättömiin haavoihin.
Yksikään haastatelluista naisista ei puhunut nopeista ratkaisuista. Sen sijaan he puhuivat toiveista: että lapset saisivat käydä koulunsa loppuun, oppia ammatin ja pystyä jonain päivänä tukemaan perheitään. Jotkut haaveilevat yhä paluusta Etelä-Sudaniin, mutta useimmat tiedostavat, että rauha on epävarmaa. Toistaiseksi tulevaisuus on Ugandassa.
Teksti ja kuvat: Hannu Happonen, artikkelikuvassa Betty Juan lapsenlapsineen.
Tue äitejä ja lapsia kriisin keskellä. Lahjoitusohjeet löydät Eväät elämään -keräyksen sivulta.
