Mikä neuvoksi, kun lähetystyön arjessa joudutaan kohtaamaan lasten hätää? Ennen tapana oli perustaa orpokoti, nyt pyritään rakentamaan koko lähiyhteisön kokoava turvaverkko.
Kun lähetystyöntekijät 1900-luvun puolivälissä jättivät kotimaan taakseen, he kohtasivat hyvin erilaisia kulttuureja ja usein äärimmäistä köyhyyttä. Eniten hätkähdytti lasten kärsimys. Jotain oli pakko tehdä – opettihan Jeesuskin rakastamaan lähimmäistä.
Suomalaiset helluntailähetit perustivat orpokoteja 1960-luvulta lähtien Intiaan, Bangladeshiin, Thaimaahan, Keniaan ja Etiopiaan. Joidenkin orpokotien tueksi alettiin kerätä varoja Suomesta. Näin luotiin perusta kummitoiminnalle, vaikka tuota nimeä ei aluksi käytettykään.
Orpokodeissa lapset saivat majoituksen ja ruokailun, yleensä mahdollisuuden koulunkäyntiin ja joskus terveydenhoitoon. Lisäksi heille haluttiin antaa vahvat hengelliset eväät. Orpokoteja pidettiin turvasatamina, joiden kristillinen ilmapiiri suojelee lapsia.
Pioneerilähetystyöntekijät olivat erittäin kutsumustietoisia ja periksi antamattomia puurtajia.
– Täytyy nostaa heille hattua, he antoivat koko elämänsä tähän työhön, toteaa Fidan diakoniatyön ohjelmapäällikkö Sina Urmas.
Vaikka laitosmainen toimintamalli on jäämässä historiaan, Sina Urmas pohtii, että ajatus ottaa orpolapset turvalliseen ympäristöön oli omana aikanaan yleinen ja oikeaksi nähty tapa.
– Aito rakkaudellinen ja kristillinen ilmapiiri on varmasti ollut hyvä lapsille.
Kolikon toinen puoli
Vuosikymmeniä myöhemmin alettiin herätä siihen, että lasten psykologisen kehityksen ja lastensuojelun näkökulmasta elämä kasvatuslaitoksissa ei ole täysin ongelmatonta.
Perheestä ja lähiyhteisöstä eroon joutuminen vaikuttaa kielteisesti lasten kiintymyssuhteisiin, vaikka henkilöstö tekeekin parhaansa lapsista huolehtiakseen. Sina Urmas puhuu lasten “laitostumisesta”.
– Lapset eivät enää tunne normaalia perhe-elämää, kun heillä ei ole mallia siitä.
Orpokotien toiminta-ajatus muuttuu ajan myötä, ja asukkaiksi otetaan muitakin kuin orpolapsia. Ulkomaisin varoin tuettu laitos palveluineen on houkutteleva vaihtoehto köyhyyden keskellä kamppaileville perheille. Lapsia saatetaan antaa ”toisten kasvatettaviksi”, vaikka erottaminen omasta perheestä ei olisi lapsen etu.
Myös paikalliset viranomaiset voivat tulkita tilanteen siten, että heidän ei tarvitsekaan ottaa aivan niin suurta vastuuta haavoittuvassa asemassa olevien perheiden tukemisesta.
Lastenkotien ympärivuotinen toiminta vaatii paljon varoja. Henkilöstöä tarvitaan moniin toimintoihin, kuten hoivatyöhön, ruokahuoltoon, kiinteistönhoitoon ja hallintoon.
Jos valvonta on puutteellista, lastenkoteihin saattaa hakeutua henkilöstöä, joka on vaaraksi lasten turvallisuudelle.
Oma ilmiönsä on niin kutsuttu “orpokotiturismi”. Sina Urmas kertoo, että esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa lastenkodeissa käy vierailulla ryhmiä ja vapaaehtoistyöntekijöitä Yhdysvalloista. Tarkoitus on hyvä ja vilpitön, mutta on eri asia, miten toiminta vaikuttaa lapsiin.
Mainittakoon, että edellä kuvatut ongelmat ovat yleisiä löydöksiä, eivätkä kaikki sellaisenaan ole toteutuneet suomalaislähettien perustamissa orpokodeissa.
Juurisyitä selvittämään
Kuinka sitten on mahdollista auttaa hädänalaisia lapsia?
– Vain juurisyihin puuttumalla tulee kestävä muutos, kiteyttää Sina Urmas.
Jos lasten perustarpeet laiminlyödään ja he jäävät heitteille, lastenkoti kyllä tarjoaa turvaa ja hoivaa, mutta lasten ahdingon syyt jäävät vaille ratkaisua.
Ei voi enää ajatella niin, että me tulemme täältä ja opetamme muita. Ratkaisut löytyvät yhdessä tekemisen kautta.
Juurisyiden selvittäminen on usein työlästä ja hidasta, kuin monimutkaisen vyyhdin purkamista. Prosessiin on tärkeää kutsua mukaan kaikki asianosaiset. Yhdessä etsitään pieniäkin paikallisia voimavaroja ja ratkaisuja.
Haavoittuvassa asemassa oleville lapsille voidaan esimerkiksi etsiä sukulaisia tai sijaisperheitä auttamaan huolenpidossa. Yhteisissä koulutuksissa vahvistuu koko yhteisön ymmärrys lapsen tarpeista ja oikeuksista ja perheen merkityksestä. Samalla voidaan etsiä keinoja köyhyyden nujertamiseksi.
Etelälähtöisyys vahvistuu
Urmas muistuttaa, että maailmanlaajuinen helluntailiike on hieman yli sadassa vuodessa kasvanut maailman suurimmaksi protestanttiseksi liikkeeksi. Painopiste on siirtynyt globaaliin etelään: siellä on jo enemmän helluntaikristittyjä kuin entisissä lähetystyön lähettäjämaissa.
– Vuosikymmeniä sitten kaikki tekeminen oli “länsimaista”, mutta nyt on toisin. Omistajuutta on pakko siirtää eteenpäin. Ei voi enää ajatella niin, että me tulemme täältä ja opetamme muita. Ratkaisut löytyvät yhdessä tekemisen kautta.
Sina Urmas arvioi, että monien mielessä elää edelleen “vahva orpokotiunelma”. Lastenkoteja pidetään tärkeänä auttamisen muotona. Ne herättävät suuria tunteita ja niitä tuetaan mielellään. Yhteisökeskeinen toiminta koulutuksineen ei tunnu yhtä kiinnostavalta, vaikka lopputuloksena voi olla pysyvä muutos ja apuriippuvuudesta irtautuminen.
