Katja Köykkä 
”Kiitos että saan jakaa tarinani”
Kongon konfliktin keskellä seksuaalista väkivaltaa kokeneiden nuorten tyttöjen viesti on, että toivoa ei pidä koskaan menettää.
Kalemie, Kongon demokraattinen tasavalta. Lämmin ja kostea sadekausi tunkeutuu sisään huoneeseen, jossa joukko 13–18-vuotiaita tyttöjä istuu ringissä. Osalla on pieni lapsi sylissä, osa odottaa lapsensa syntymää.
Nämä tytöt ovat paenneet väkivaltaista hyökkäystä kotikylästään. He ovat asuneet maan sisäisten pakolaisten leirillä, mutta nyt heidän on etsittävä uusi paikka asua, sillä leiri ollaan lakkauttamassa. Eräs heistä kertoo tarinansa:
Kiitos, että saan jakaa tarinani. Eräänä päivänä veitsin aseistautuneet miehet hyökkäsivät kyläämme. Kaikki joutuivat paniikkiin. Nuoret miehet yrittivät puolustaa kyläämme, mutta he eivät voineet mitään hyökkääjien ylivoimalle.
– Tyttöryhmän jäsen
Me tytöt pakenimme yhdessä. Matka oli täynnä kauhua, sillä tiesimme, mitä voisi tapahtua, jos jäisimme kiinni. Moni ryhmästämme joutui kokemaan julmuuksia. Tämä kokemus muutti minut pysyvästi.
Kun lopulta saavuimme Kikumben pakolaisleirille, tunsin olevani hukassa. Kun muistelen noita päiviä, kyyneleet nousevat silmiini.
Fidan kongolainen projektityöntekijä toi esiin näiden ja satojen muiden tyttöjen järkyttävän kohtalon. Kiertäessään pakolaisleirien telttoja hän kuuli sydäntä särkeviä tarinoita yksin paenneista, pahoin runnelluista tytöistä, joista moni oli raskaana hyökkääjälleen.
Fida ja kongolaisen CEPAC-kirkon kehitysyhteistyön tiimi ryhtyivät etsimään keinoja auttaa, ja niin syntyi tukiryhmätyö. Aluksi perustettiin kaksi ryhmää, joille tytöt itse antoivat nimet: Upendo (rakkaus) ja Umoja ni nguvu (Yhdessä olemme vahvoja).
Ensimmäinen tukiryhmäprosessi päättyi syksyllä 2024. Kolmen kuukauden ajan tytöt kokoontuivat viikoittain, keräten elämänsä sirpaleita ja löytääkseen rohkeuden rakastaa lasta, joka oli saanut alkunsa väkivallan seurauksena.
Ensimmäinen mielenterveyden yksikkö
Kongon demokraattisessa tasavallassa vuosikymmeniä jatkunut aseellinen konflikti on jättänyt jälkeensä syviä haavoja. Fida ja helluntaikirkko CEPAC tukevat selviytyjiä ja pyrkivät muutokseen yhteisöissä.
Työ on tuottanut tulosta, ja yksi merkittävä edistysaskel on yhteistyö Kalemien kaupungin poliisisairaalan kanssa.
Viime keväänä sairaalan johtaja, tohtori Pinto, ja hänen henkilökuntansa osallistuivat seksuaalisen väkivallan uhrien psykososiaalisen tuen koulutukseen. Jatkokoulutuksessa syvennyttiin terapeuttisiin taitoihin, tukiryhmätyöhön ja opetusmateriaaliin.
Koulutusten myötä sairaala on ottanut käyttöön uusia toimintatapoja. Koko henkilökunta on perehdytetty mielenterveystyöhön, ja yksi hoitaja on nimetty psykososiaalisen tuen vastaavaksi sekä tukiryhmän vetäjäksi.
Sairaala tekee myös entistä tiiviimpää yhteistyötä kyläpäälliköiden kanssa.
Seksuaalinen väkivalta kohdistuu myös miehiin ja poikiin, mutta he jäävät usein ilman apua.
– Desire, Fidan Ja CEPAC-kirkon työntekijä
Yhteistyön ansiosta poliisisairaala on nyt yksi harvoista paikoista Kongossa, joka tarjoaa mielenterveyspalveluja koko maakunnan väestölle. Tämä on merkittävä edistysaskel alueella, jossa vastaavia palveluja ei juuri ole ollut.
Kalemiessa työskentelevä Fidan ohjelman työntekijä, Desire, korostaa yhteistyön merkitystä väkivallan torjunnassa.
– Seksuaalinen väkivalta kohdistuu myös miehiin ja poikiin, mutta he jäävät usein ilman apua. Miehiin kohdistuva väkivalta on tabu, hän kertoo.
Fida ja CEPAC selvittävät parhaillaan, miten tukityötä voitaisiin laajentaa myös pojille ja miehille.
”Tämä on minun todistukseni”
Kun me tytöt saavuimme tänne leirille, tunsimme itsemme arvottomiksi. Tukiryhmän ansiosta olemme kuitenkin löytäneet jälleen itsekunnioituksemme.
– Tyttöryhmän jäsen
Tukiryhmässä aloin löytää itseni uudelleen. Opin, ettei toivoa saa menettää, vaikka kaikki tuntuisi menetetyltä. Uneni parani ja mielialani koheni. Silti mielessäni pyöri kysymyksiä: Jumalani, mitä olemme tehneet ansaitaksemme näin paljon kärsimystä?
Kiitämme teitä syvästi. Pyydämme, että jatkatte tätä työtä. Monet tytöt ovat kokeneet samanlaisia kauhuja. Jotkut menettivät vanhempansa silmiensä edessä, toiset pakotettiin pakenemaan jokea pitkin, jossa monet lapset huuhtoutuivat veden mukana yrittäessään pelastautua.
Olen kuitenkin löytänyt levon ja tunnen rauhaa sydämessäni. Tämä on minun todistukseni, muistutus siitä, että toivoa ei pidä koskaan menettää.
