Anna-Liisa Liljefors 
Latvian romanivähemmistön elämässä kylmyys ja köyhyys ovat arkea, mutta toivon kipinät syttyvät diakoniatyön kautta. Vierailut koteihin, rukoushetket ja konkreettinen apu lämmittävät paitsi koteja, myös sydämiä.
Tapaamme Samiran (kuvassa) keskellä kylmintä talvea. Luminen tie kapenee, kun lähestymme perheen taloa.
– Talvisin kotimme on erittäin kylmä ja on vaikea elää, hän kertoo tulisijan äärellä keittiössä. Se on ainoa huone, jota perhe pystyy lämmittämään.
Samira asuu äitinsä, alle 3-vuotiaan poikansa ja kuukauden ikäisen tyttärensä kanssa. Lasten pesuvesi haetaan talvipakkasillakin pihakaivosta ja lämmitetään puuhellalla, kuten monessa vähävaraisessa romanikodissa Latviassa. Samira itse kulkee yli kilometrin matkan suuntaansa päästäkseen suihkuun.
Hän unelmoi paremmasta elämästä ja haluaisi töihin, mutta pienen vauvan äitinä ja ilman autoa se ei ole mahdollista. Omalla kylällä kun ei ole töitä.
Olemme matkalla Latviassa Elämä ja Valo -järjestön työntekijöiden Tino Grönforsin ja Keijo Baltzarin johdolla. Maassa elää yli 7 000 romania. Vierailut kodeissa ovat luonteva osa järjestön työtä, sillä kyläilykulttuuri on edelleen vahvaa yhteisöllisen kansan keskuudessa.
Romaniyhteisöjä löytyy etenkin maan eteläosista. Pohjois- ja Keski-Latviassa romanit asuvat haja-asutusalueilla yhdessä valtaväestön kanssa.
Pienen tytön oivallus
Matkalla kohtaamme myös perheitä, jotka ovat hiljattain menettäneet omaisensa. Euroopan komission selvityksen (2014) mukaan romanien elinajanennuste on 5–20 vuotta maiden valtaväestöä alhaisempi heikomman terveystilanteen vuoksi. Köyhyys, aliravitsemus, huonot asuinolot ja terveyspalveluiden puute näkyvät tilastoissa.
Esimerksi Silvan mies on hiljattain kuollut. Kun tulemme yllättäen vierailulle, Silva ottaa meidät kiitollisena vastaan. Hän kertoo, että Latvian tiimi on aiemminkin tullut käymään juuri oikeaan aikaan. Perhettä on avustettu esimerkiksi uunin korjaamisella.
On koskettava hetki, kun hän yhtäkkiä sanoo kirkkaalla äänellä: Ystäviä!
Nyt uunin päällä on enää muutama puukalikka jäljellä kodin lämmitykseen. Äidin sydäntä painaa kuitenkin enemmän huoli jo aikuisesta tyttärestään Vitasta, joka on tullut vierailulle pienen tyttärensä kanssa. Vita on isänsä kuoleman vuoksi murheen murtama ja kokee olonsa yksinäiseksi.
Yhteinen rukous ja vierailu lohduttavat ja rohkaisevat perhettä. Heille tilataan myös lisää polttopuita. Vitan pieni tyttö on tarkkaillut vierailua hiljaa äitinsä sylistä. On meille kaikille koskettava hetki, kun hän yhtäkkiä hän sanoo kirkkaalla äänellä:
– Ystäviä!
Seurakunta sytyttää toivon kipinöitä
Elämä ja Valo -keskuksessa Alojan kylässä kokoontuu seurakunta, joka jumalanpalvelusten lisäksi palvelee ympäröivää yhteisöä ruoka- ja vaatejakelulla. Keskukseen rakennetaan parhaillaan pesutiloja, jotta ihmiset, joilla ei ole juoksevaa vettä kotona, voivat pestä pyykkiä, saunoa ja peseytyä. Tällaiset monitoimitalot ovat tärkeä osa Euroopan romanien parissa tehtävää työtä.
Pastori Haris ja hänen vaimonsa Ljuba toivottavat meidät lämpimästi tervetulleiksi. He ovat kiitollisia suomalaisten avusta, jota ilman laajaa diakoniatyötä ei voisi tehdä. Kylässä ei ole juuri lainkaan työmahdollisuuksia ja moni perhe elää pienen lapsilisän tai eläkkeen turvin. Hariksen oma eläke on esimerkiksi vain 200 euroa.
– Kun keräämme kolehdin seurakunnassa, ihmiset antavat hyvin vähän. Senkin me jaamme kokouksen jälkeen ihmisille, joilla ei ole kotonaan leipää, kuvailee Haris tilannetta.
Seurakunnassa käy sekä romaneja että maan valtaväestöön kuuluvia.
– Kuka auttaa heitä, jos seurakunta ei auta? Seurakunnan tärkein tehtävä on osoittaa ihmisille rakkautta.
Haris kertoo, että jos Suomen romanien Latvia-tiimiä ei näy hetkeen, seurakuntalaiset kyselevät jo koska he tulevat. Tiimi vierailee eri kokoonpanoilla maassa 6–8 kertaa vuodessa. Haris iloitsee yhteydestä eri kansojen välillä.
Haris ja Ljuba ovat itse romaneja. Heillä on hyvä ihmistuntemus ja tunneälyä. Haris painottaa, että jokaista ihmistä tulee kohdata tavalla, joka sopii hänelle, ei painostaen. Pastori kertoo onnellisena, että alueella ei ole yhtään romanikotia, jossa hän ei olisi vieraillut ja kertonut evankeliumia. Se on hänen sydämensä aarre ja hän on nähnyt, kuinka ilosanoma muuttaa ihmisten elämää.
Äidin vaikuttava rukous
Tino Grönfors kertoo pysäyttävästä kohtaamisesta ensimmäiseltä Latvian matkaltaan, joka tapahtui vuoden 2008 tienoilla. Yhdessä Iisalmelaisen Olli Grönforsin kanssa hän löysi huonokuntoisen talon aivan kuin sattumalta metsän keskeltä. Miehet menivät sisään ja vastassa oli romaniperhe suuressa hädässä. Lapset olivat paljain jaloin jääkylmällä betonilattialla. Paistinpannulla oli pelkkiä perunankuoria, joita äiti oli yrittänyt syöttää lapsille.
Tino ja Olli kertoivat perheelle, että he tulevat Suomesta ja tuovat mukanaan sukkia, kenkiä ja ruokaa.
– Perheen äiti alkoi itkemään ja ihmetteli, voiko tämä olla totta. He olivat rukoilleet kolme päivää, että jos Jumala olet olemassa ja kuulet rukouksemme, lähetä jostain apua. Muuten kuollaan nälkään.
Perheen hätä oli niin käsinkosketeltava, että Ollilla ja Tinolla jäivät laulut laulamatta, vaikka kitara oli tuttuun tapaan mukana. He antoivat perheelle ruokaa, villasukkia ja kenkiä. Oli ihmeellistä, että mukana oli juuri sopivat saappaat lapsille ja äidille.
Arjen sankarit
Perhe on siitä lähtien ollut tuen piirissä ja on Latvia-tiimille läheinen. Vaikka perhe on vuosien varrella päässyt muuttamaan metsämökistä parempaan kerrostaloasuntoon, sekin on silti Suomen asuntoihin verrattuna huonokuntoinen ja kylmä.
Perheen lapset ovat juuri jääneet kokonaan orvoiksi, kun isä kuoli syksyllä. Äiti kuoli jo vuonna 2018 ja perheen nuorin, 12-vuotias Sandis, on elänyt jo puolet elämästään ilman häntä.
– Ikävöimme vanhempiamme joka päivä. Emme aina tiedä, kuinka toimia, kertoo 24-vuotias Artis.
Hänen veljensä, 22-vuotias Atis, jatkaa, että hän näki juuri isästä unta:
– Kun heräsin, tunsin sydämessäni tuskaa ja rupesin muistelemaan häntä. Kuinka isä heräsi kello viideltä aamulla, teki polttopuut ja valmisti ruoan. Meillä oli puhtaat vaatteet ja oli helppo elää.
Myös 21-vuotias Samira kertoo, että ei ole helppoa tulla kotiin, kun ensin muistaa, että isä on siellä ja sitten muistaa, että häntä ei enää ole.
Kuuntelen sisarusten kerrontaa sydän murtuneena keittiössä, jossa heidän isänsä laittama tulisija antaa lämpöä. Vaikka suru on käsinkosketeltava, niin toivo kipinöi. En voi olla ihailematta näitä fiksuja nuoria, jotka tukevat toisiaan ja ovat kohteliaita sekä ystävällisiä. He ovat arjen sankareita.
Sisarusten koulunkäyntiä on tuettu vaate- ja ruoka-avulla, hankkimalla koulutarvikkeita sekä osallistumalla tarpeen mukaan koulumaksuihin. He ovatkin opiskelleet itselleen hyvät ammatit: Atis on valmistunut rakennustyöntekijäksi, Artis puusepäksi ja Samira kokiksi. Perheen nuorin Sandis ei vielä osaa sanoa toiveammattiaan, mutta erityisesti koripallo, jalkapallo ja jääkiekko ovat lähellä sydäntä.
Kuvat: Arto Karvonen
