Nadia on kylänsä roolimalli

Nadia Fontosh ei suostu jäämään näkymättömäksi, vaan näyttää kylän tytöille, että myös romaninaisella on tärkeä asema. Hän on kylän ensimmäinen nainen, joka käy kodin ulkopuolella palkkatöissä. 

Kylätie Pasikaan on mutainen, monessa paikassa nilkkoihin saakka. Pihassa, jonne saavumme, haukkuu iso paimenkoira. Ulos kiirehtivä, hymyilevä nainen Nadia Fontosh, tervehtii selvällä suomen kielellä. Syykin selviää pian. Nadian lapsuuden kodissa vieraili usein suomalaisia, ja Fidan lähetti Veikko Hekkala oli hänen isänsä, Josefin, läheinen työtoveri.

Nadia on käynyt useita kertoja Suomessa, vieraillut seurakunnissa ja ollut lyhyen aikaa työharjoittelussa Ähtärissä huonekalujen verhoiluja valmistavassa ompelimossa. 

Kolmen pojan äiti on kiireinen. Aamupäivisin Nadia toimii koulunkäyntiavustajana ja kolmesti viikossa hän pitää iltapäiväkerhoa kotikylässään. Se on ainoa vapaa-ajan toiminto kylän 500 lapselle, joten se on hyvin suosittu. Pienet kerholaiset tungeksivat kerhohuoneeseen hyvissä ajoin.

Kerhossa opiskellaan koulutaitoja: äidinkieltä ja matematiikkaa, sekä lauletaan, askarrellaan ja syödään pieni välipala. Mandariinit häviävät hanakasti suuhun, kun Nadia jakaa jokaisen eteen yhden. 

Nadia on opettanut lapsia vapaaehtoisena jo toistakymmentä vuotta. Sillä on ollut valtava merkitys lasten koulumenestykselle kylässä, jossa aiemmin kouluja ei juuri käyty. 

Vaikka Taka-Karpaateilla, aivan Ukrainan länsilaidalla sijaitseva romanikylä on kaukana sodan melskeestä, näkyy sota täälläkin. Monet pasikalaiset ovat lähteneet sotaa pakoon, nyt jo yhteensä kymmenen perhettä. Syyt pakoon ovat pääasiassa taloudellisia, sillä kun töihin ei pääse, ei ole varaa ruokaan ja elämiseen.

Perheet ovat suuria. Yhdessäkin evakkoperheessä oli 13 jäsentä. Se tuntuu kylän väkiluvussa. Sitä kysyttäessä vastaus kuuluu: 100 taloa. Monessa talossa asuu usein pari-kolme perhettä, ja kun perheet ovat suuria, voi samassa talossa asua iso määrä väkeä.   

– Kaikki, jotka pystyvät, lähtevät sotaa pakoon. Mekin meinasimme tehdä niin sodan alussa. Olimme perheemme kanssa rajalla, kun mieheni Radik koki, että Jumala kutsui häntä jäämään ja palvelemaan täällä. Minä sanoin hänelle, että olen siellä, missä sinäkin. Palasimme kotiin kylämme tueksi, Nadia kertoo. 

Ei virallisesti olemassa

Lähteminen ei onnistu kaikilta. Nadia kertoo, että isolla osalla lapsista ei ole syntymätodistusta lainkaan. Isät, joilla on kolme lasta tai enemmän, välttävät asepalvelukseen joutumisen.

Syntymätodistuksen hinta on kuitenkin noussut pilviin. Maksamalla 17 000 hryvnia, noin 350 euroa, saisi kaikkien lasten nimet samaan todistukseen kerralla, mutta summa on niin suuri, että siihen ei käytännössä monella ole mahdollisuuksia.

Ruoan ja monen muun päivittäistarvikkeen hinta on noussut niin paljon, että kun jokapäiväinen elämä on taistelua, ei moni perhe pysty kirjaamaan lapsiaan. Siksi sotaan joutuu sellaisia suurperheen isiä, joiden paikka olisi kotona perheen luona. 

Suurimmalla osalla alueen romaneista ei ole säännöllistä työtä, vaan elanto hankitaan päiväpalkkalaisena maatiloilla tai esimerkiksi puita keräämällä ja myymällä sitä. Aiemmin tulot kerättiin kaukana kotoa, työskentelemällä Kiovassa tai Hersonissa saakka. 

–  Välillä miliisit tulevat etsimään miehiä kylästämme. Meillä on siinä mielessä parempi tilanne, kun lapsillamme on syntymätodistus, eikä Radikin tarvitse lähteä sotaan, Nadia kertoo. 

Sota koskettaa kaikkia ukrainalaisia, mutta erityisen hankala tilanne on Nadian kertoman mukaan romaneilla. 

Toisaalta romanimiehiä on lähtenyt myös vapaaehtoisesti asepalvelukseen ja heitä palvelee arvioiden mukaan pari tuhatta sotajoukoissa. Nyt on armeijassa myös romaneja sotilaspastoreina.

Ukrainassa elää arviolta noin 400 000 romania, mutta tämänkin arvion arvellaan olevan alakanttiin. Niin kuin monessa maassa, romanit ovat Ukrainassa hyljeksitty etninen ryhmä, jonka on vaikea löytää työtä ja integroitua yhteiskuntaan. Lapset eivät perinteisesti ole käyneet koulua. 

Nadia kertoo, että sodan näkee lapsista: he pelkäävät ja puhuvat sodasta. 

–  Lapset kysyvät, että miksi venäläiset vihaavat meitä. Mitä siihen vastaisin? En olisi koskaan uskonut, että olisimme tällaisessa tilanteessa. 

Meidän oma opettaja

Pasikan lapset käyvät lähikoulua ja tervehtivät iloisesti Nadiaa, joka työskentelee tukiopettajana.

–  He kutsuvat minua Nadia-tädiksi. Muut opettajat pitävät heitä liian tuttavallisina. Ukrainassa pitäisi puhutella opettajaa kohteliaammin, etunimen perään lisättäisiin Josefin tytär ja vielä miehen nimi. Lapset sanovat tähän, että ”Ei, hän on meidän täti!” Minulle se sopii oikein hyvin, Nadia nauraa. 
 
Nadia kertoo, että kyläläiset suhtautuvat hyvin kylän kummajaiseen, töissä käyvään naiseen.

– He saattavat sanoa, että katsotko koululla lapseni perään. Uskon, että olen hyvä esimerkki muille. Kun aloin työskennellä koululla, joku henkilökunnasta ihmetteli, että miksi menen opettajanhuoneeseen. Minua luultiin oppilaan vanhemmaksi. Kerroin, että olen töissä täällä!

Suomalaisten avustuksella ekaluokkalaiset saavat reput tarvikkeineen, isommat vihkoja ja kyniä. Koulusta lapset eivät saa mitään tarvikkeita, vaan kaikki pitää hankkia itse. Se on iso menoerä vanhemmille. 
 
Nadia ja Radik ovat aktiivisia kylän seurakunnassa. Radik lisäksi saarnaa seurakunnan kokouksissa. Nadia kertoo, että Veikko Hekkala oli paikalla, kun kylän rukoushuone avattiin vuonna 1994. Fida oli osaltaan auttamassa sen rakentamisessa. Kylän seurakunta oli perustettu jo muutamaa vuotta aiemmin. 

 –  Meillä oli ehtoolliskokous ja iso määrä ihmisiä kastettiin läheisessä joessa. 
Nyt jäseniä on 70. 
 
– Ennen täällä elettiin huonosti ja kylässä oli alkoholiongelmaa. Moni on muuttunut. Eräs mies naapurissa löi vaimoaan. Mieheni puuttui asiaan ja kysyi naapurilta, että miksi lyöt vaimoasi, kun et lyö hevostakaan. Mies nöyrtyi ja sanoi, että Radik on oikeassa. 
 
Nadia kertoo, että Pasika ei ole enää sama kylä kuin ennen. Sodan varjosta huolimatta siellä kasvaa uusi sukupolvi, joka käy koulua, unelmoi tulevaisuudesta ja näkee, että muutos on mahdollinen.