Marianne ja Esa Pyykkösen lapsuuden haaveet kävivät todeksi, kun he viettivät yhdessä 13 vuotta lähetystyössä Papua-Uudessa-Guineassa.
Papua-Uusi-Guinea on kaunis, trooppinen maa, joka sijaitsee Australian pohjoispuolella. Pyykköset asuvat pääsaarella, jonka lisäksi saarivaltio käsittää useita pieniä saaria. Maisema on vuoristoinen ja moneen paikkaan pääsee ainoastaan lentämällä.
Valtaosa Papua-Uuden-Guinean kansasta elää alkeellisissa olosuhteissa ja saa elantonsa esimerkiksi omasta kotipuutarhasta. Suuressa osassa maata ei ole sähköverkkoa eikä juoksevaa vettä. Kansa on todella nuorta Suomeen verrattuna.
– Tätä kuvastaa hyvin se, kun lähden pitämään seurakunnan pyhäkoulua, niin mukaani saattaa tulla 50 lasta ja Esan opetusta jää kuuntelemaan 20 aikuista, Marianne Pyykkönen kertoo.
Papua-Uudessa-Guineassa puhutaan yli 800 kieltä, mikä tuo oman haasteensa keskinäiseen kommunikointiin. Maan pääkieli on tok pisin, joka on yksinkertainen, englantiin pohjautuva kieli. Pääkaupungissa ja rannikkoseudulla puhutaan jonkin verran myös englantia.
Yhteinen unelma toteutuu
Mariannen ja Esan lapsuuskodeissa lähetystyö oli tärkeä ja rakas asia. Jo viisivuotiaana Mariannella oli unelma, että hän jonain päivänä opettaisi lapsijoukkoa puun alla. 15-vuotiaana hän muutti ensimmäistä kertaa Papua-Uuteen-Guineaan yhdessä vanhempiensa ja veljensä kanssa. Tuolloin hänen isänsä Jukka Tuovinen aloitti raamattukoulutyön Bulolossa.
Esan vanhemmat taas olivat lähetystyössä Taiwanilla ennen hänen syntymäänsä. Vaikka perhe ei palannut kokoaikaiseen lähetystyöhön, oli se tärkeä osa heidän arkeaan. Isä teki useita lähetysmatkoja Afrikkaan ja sieltä kävi vieraita heidän kodissaan. Halu olla lähetystyössä mukana tavalla tai toisella sai Esan opiskelemaan kansainvälistä kehitysyhteistyötä.
Kun Marianne ja Esa tutustuivat, he kysyivät toisiltaan, olisiko toinen valmis lähtemään lähetystyöhön. Kummankin sydämessä oli varmuus siitä, että se olisi heidän tehtävänsä. He menivät naimisiin ja perustivat perheen. Ensimmäinen yhteinen lähetysjakso toteutui Ukarumpan lähetysasemalla, jossa he toimivat kolmen vuoden ajan vanhempina lähettilapsille.
– Meitä oli aina 15-henkinen perhe, me ja extranuoret. Vuosien varrella meillä asui yhteensä noin 30 nuorta, jotka opiskelivat lähetysaseman koulussa, Marianne kertoo
Ensimmäisen lähetysjakson jälkeen Pyykköset kävivät lähetyskurssin Isossa Kirjassa. Vuoden 2013 tammikuussa he saivat kutsun Papua-Uuden-Guinean ALC-seurakuntaliikkeen (Association of Local Churches) johdolta tulla kehittämään maan lapsi- ja nuorisotyötä. Niinpä Pyykköset muuttivat perheenä takaisin Ukarumpan lähetysasemalle.
Työ alkoi ystävyyssuhteiden luomisella.
– Tässä kulttuurissa on tärkeää, että meidät tunnetaan ja että meidän sanaamme voi luottaa. Jos pastori ei syty yhteiselle näylle lapsityöstä, seurakunnassa ei voi olla pyhäkoulua.
Pyykköset eivät halunneet ottaa itselleen johtoasemaa maan lapsityössä, vaan halusivat antaa vastuuta alusta alkaen paikallisille. Vuonna 2016 perustettiin valtakunnallinen lapsityön toimikunta ja alettiin pitämään koko maata kattavia lapsityön tapaamisia, joissa pyhäkoulun opettajat saavat tukea, materiaalia ja rohkaisua.
Tässä kulttuurissa on tärkeää, että meidät tunnetaan ja että meidän sanaamme voi luottaa. Jos pastori ei syty yhteiselle näylle lapsityöstä, seurakunnassa ei voi olla pyhäkoulua.
Käännöstyötä otsalampun valossa
Samana vuonna Pyykköset alkoivat kääntämään Raili Väisäsen ja Mirjami Yleniuksen Raamatun helmiä -kirjasarjaa, sillä maassa ei ollut pyhäkoulun opetusmateriaalia. He muokkasivat kirjoista maan kulttuuriin ja pääkieleen sopivat, käänsivät, taittoivat ja painattivat kirjat. Työtä tehtiin tiiviissä yhteistyössä paikallisten kanssa.
– Ensimmäiset kolme kirjaa, jotka julkaistiin vuonna 2018, tehtiin yhdessä kahden nuoren papualaisen kanssa. He tulivat meille joka arkipäivä ja tekivät käännösprojektia Esan kanssa. Sitten minä tarjosin lounasta ja kahvihetkiä, joiden lomassa juteltiin. Käytännössä opetuslapseutimme nuoria prosessin aikana, kuvailee Marianne.
Neljännen kirjan Esa käänsi koronavuonna Suomessa. Viidettä kirjaa hän työsti yhdessä paikallisen pastorin kanssa aluksi Pyykkösten kotona Ukarumpassa. Kun pastori ehdotti, että voisi yrittää kääntää kirjaa kotonaan, hänelle tulostettiin englanninkieliset opetushetket ja annettiin vihko, kynä sekä otsalamppu. Niin pastori käänsi kirjaa iltaisin ruohomajassaan otsalampun loisteessa. Hän palasi puhtaaksi kirjoitetun käännöksen kanssa ja kävi Esan kanssa läpi, oliko ymmärtänyt alkutekstin oikein. Jotkut erikoistermit olivat haastavia ja joitain raamatunkertomuksia hän ei ollut itsekään aikaisemmin kuullut. Käännöstyön ohella Esa opetti pastorille paljon muutakin ja sai itse tältä paljon tietoa maan kulttuurista ja käytänteistä.
Kuudennen kirjan käännöstyön teki valtakunnallisen lapsityötoimikunnan johtaja Matilda, joka on koulutukseltaan yläasteen opettaja. Käännöstyötä helpotti hänen kielitaitonsa ja ammattinsa. Matilda asuu saarella, josta pääsee Pyykkösten luo vain lentäen. Hänelle lähetettiin sähköpostitse tekstit, jotka hän käänsi kotona ja lähetti tarkistettaviksi.
Vaikka ihmiset ovat todella ylpeitä omista kielistään, tavoistaan ja ryhmästään, niin seurakuntalaisten kesken he ovat tosi innokkaita luomaan yhteishenkeä. Viesti on, että me olemme Papua-Uusi-Guinealaisia, me olemme uskovia ja tehdään samaa työtä täällä.
Usko yhdistää kansanryhmät
Pyykkösten mukaan maan monimuotoisuus näkyy myös seurakunnissa. Usein seurakunta muodostuu yhden kieliryhmän ympärille. Esa ja Marianne käyttävät opetuskielenä maan pääkieltä, jota suurin osa kuulijoista ymmärtää hyvin. Tämän vuoksi suoraa tulkkausta ei tarvita, mutta puheen jälkeen pastori kertaa vielä opetuksen pääkohdat seurakuntalaisten omalla kielellä.
Papua-Uudessa-Guineassa on paljon kansanryhmien välisiä konflikteja, ja ryhmät ajavat helposti vain omaa asiaansa. Usko tuo kuitenkin yhteyttä erilaisuuden keskelle.
– Vaikka ihmiset ovat todella ylpeitä omista kielistään, tavoistaan ja ryhmästään, niin seurakuntalaisten kesken he ovat tosi innokkaita luomaan yhteishenkeä. Viesti on, että me olemme Papua-Uusi-Guinealaisia, me olemme uskovia ja tehdään samaa työtä täällä, Esa kertoo.
Kaipuu yhteyteen näkyy myös innokkaana osallistumisena koko maata kattaviin seurakuntatapahtumiin. Vaikka matkustaminen on haastavaa ja lennot kalliita, ihmiset panostavat yhteisiin tapahtumiin paljon. Isot tapahtumat jaetaan aina neljän pääalueen kesken: vuoristo, rannikko, saaristo ja pääkaupunki. Näin ei suosita vain yhtä kieliryhmää tai aluetta.
Kokoontumisissa erityisen suosittuja ovat eri kielten ja kansanryhmien ohjelmanumerot. Konferenssit alkavat saattueilla, jossa eri ryhmät tulevat omissa värikkäissä asuissaan ja tanssityyleissään paikalle. Marianne kertoo omasta asustaan:
– Paikalliset rakastavat värejä. Heille on tosi tärkeää, että myös minä pukeudun meidän läänimme asuun. Se on ihanan iso mekko Peppi Pitkätossun väreissä: siinä on kirkkaan keltaista, vihreää ja punaista.
Lähetyselämää täydellä sydämellä
Valtakunnallisen lapsityön ohella Pyykkösille on ollut tärkeää tehdä yhteistyötä oman läänin seurakuntien kanssa. Yhdessä on järjestetty suosittuja leirejä, joihin osallistuu satoja lapsia. Viikonloppuisin Pyykköset vierailevat seurakunnissa. Esalla on usein saarnavuoro ja Marianne opettaa pyhäkoululaisia ruohomajassa tai pihalla. Lapsuuden unelma on käynyt toteen.
Pyykköset ovat aina pitäneet kotinsa ovet avoinna vieraille. Erityisesti lähiseudun pastorit ja heidän perheensä ovat vierailleet heillä usein. He tupsahtavat kylään yllättäen ja yhdessä laitetaan ruokaa. Vuosien varrella ystävyys on syventynyt: yhdessä on jaettu ilot ja surut sekä työstetty vaikeita tilanteita seurakunnissa.
– Arjessa vierellä kulkeminen on ollut tärkeä osa työtämme. Täällä ei voi vain puhua sunnuntaisin. Asiat menevät paremmin läpi, kun tunnetaan toisemme ja on saatu kasvaa yhdessä.
Tämä on usein tarkoittanut sitä, että suunniteltu vapaapäivä on jäänyt pitämättä.
– Tämä meidän olomme täällä on ollut pikemminkin lähetyselämää kuin lähetystyötä, Esa naurahtaa.
Lähdön kynnyksellä
Tämän jutun ilmestyessä Pyykköset ovat palanneet Suomeen. Se on koko perheelle mullistava tapahtuma. Jo aikuistuneet tyttäret Lotta ja Milla asuvat omillaan Australiassa, mutta Papua-Uusi-Guinea on ollut myös heille rakas koti vuosien ajan. Perheen kuopus, 19-vuotias Emil, on asunut suurimman osan elämästään Papuassa. Hän valmistuu ennen Suomeen lähtöä kansainvälisestä lukiosta.
– Nyt on oikea aika lähteä, Marianne toteaa.
– Luotamme, että Herra pitää meistä ja ihmisistä täällä huolen. On hyvä olo siitä, että olemme antaneet ihmisille aikaa ja olemme tehneet työtä yhdessä. Voimme oikeasti sanoa, että tulee ikävä. On hienoa, että pyhäkoulukirjat valmistuivat ja työ ei jää kesken, vaan jatkuu paikallisten voimin.
Rukoillaan, että
- lapsityö Papua-Uudessa-Guineassa saisi kasvaa ja voimistua
- pyhäkoulukirjat kantaisivat hedelmää ja saisivat olla siunauksena lapsille, seurakunnille ja kyläyhteisöille
- lapset saisivat kasvaa turvallisessa ympäristössä seurakuntien keskellä.
