Toivoa rakennetaan Ukrainassa

Radvankan romaniyhteisön seurakunta nousi kaatopaikan laidalle. Vuosien unelma omasta kirkkorakennuksesta toteutui yllättävistä käänteistä huolimatta. Tervetuloa mukaan matkalle Radvankaan. 

Kun lähestymme Radvankan romaniyhteisöä Užhorodissa, aivan Ukrainan länsirajalla, ylitämme junaradan, jota pitkin kuljetaan kaupungista aina Kiovaan saakka. Heti radan jälkeen alkavat ensimmäiset vaatimattomat romanikodit. Mitä pidemmälle kuljemme kuoppaisella tiellä, sitä ränsistyneemmäksi asutus käy yhteisössä, joka on rakentunut kaatopaikan ympärille.

Užhorodin lähialueilla asuu tuhansia romaneja. Tarkkaa määrää on vaikea arvioida, sillä monelta puuttuvat henkilöpaperit. Elokuun lopussa Taka-Karpatiaan osui ensimmäinen raketti, joka vei ihmishenkiä ja lisäsi pelkoa myös täällä – Karpaattien vuoriston juurella, missä sota tuntuu arjessa, vaikka taistelut ovat kaukana.  

Užhorodin alueelle on muuttanut kymmeniä tuhansia pakolaisia muualta Ukrainasta. Sodan vuoksi myös romanien taloudellinen tilanne ja työllisyys ovat heikentyneet entisestään. Monilla perheillä ei ole ruokaa joka päivä, ja lapset sairastavat paljon.

Pyhäkoulu tuo turvaa ja iloa

Perillä Radvankan seurakunnassa meitä odottaa innokas pyhäkouluryhmä, jonka ilo tarttuu. Seurakunnan työntekijät Marina ja Janus Bogdanovich pitävät ohjelmaa, johon kuuluu Raamatun kertomus, askartelua, välipala sekä reippaita laululeikkejä. 

Kun rukoushetken alussa jokainen rakentaa käsillään rukoustalon, liikutun. Tämä meidänkin pyhäkouluistamme tuttu tapa muistuttaa rakastavaan Taivaan Isään turvaamisesta – ja samalla seurakunnan omasta, mielenkiintoisesta rakennusprojektista.  

Yhteyttä ja yllätyksiä

Vuonna 2018 kurikkalainen Markus Keväänranta oli aktiomatkalla Ukrainassa. Kulkiessaan Radvankan kaatopaikan laidalla hän sai vahvasti mieleensä ajatuksen: alueen asukkaat tarvitsisivat oman seurakunnan. Asiaa lähdettiin edistämään yhdessä alueen lähetystyöntekijöiden, Veikko ja Kirsi Hekkalan sekä Janne ja Anne Harjukosken kanssa, rukoillen johdatusta joka vaiheessa.

Selvisi, että Veikko ja pastori Sergei Latsko, jonka kodissa pyhäkoulu ja rukouspiiri kokoontuivat, olivat jo aikoinaan ostaneet suuren tontin seurakuntaa varten Sergein saaman näyn perusteella.

Seuraavana vuonna rakennustyöt alkoivat. Koska kylä sijaitsi kaatopaikan laidalla, tarvittiin puskutraktori raivaamaan tonttia. Rotat vilisivät karkuun, kun jätemaata siirrettiin pois. 

– Haluamme, että seurakunta on pystyssä vielä vuosikymmentenkin päästä. Rakennuksen perustustyöt kaatopaikkamaalla oli tehtävä huolella, etteivät seinät ala notkahdella kuten viereisissä taloissa, kuvailee Markus Keväänranta, joka veti useita aktiomatkoja Radvankaan Suomesta kyläläisten rakennusavuksi. 

Pääsääntöisesti matkat tehtiin 3–4 hengen tiiminä, johon Keväänrannan lisäksi kuuluivat Janne Harjukoski, Miika Järvelä ja Tapani Antila. Välillä mukaan saatiin muitakin vapaaehtoisia. Paikan päällä Kirsi ja Veikko Hekkala olivat suureksi avuksi, sillä he tunsivat paikalliset ihmiset ja käytännöt.

Ihmeellinen apu rakennusprojektille

Projektin alkuvaiheessa tiimi lähti viikon matkalle Ukrainaan. Työt alkoivat maanantaina, mutta jo tiistai-iltana rahat olivat lopussa – yllätyksenä tuli sepelin viisinkertainen hinta Suomeen verrattuna. Sinä iltana miehet vetäytyivät hiljaisina huoneisiinsa.

 – Sitten alkoi tulla puheluja. Soittajat kertoivat, että he haluavat tukea projektia taloudellisesti, Markus kertoo kiitollisena. 

Alusta saakka monet seurakunnat ja yksittäiset ihmiset Suomessa syttyivät auttamaan Radvankan rakennusprojektia. 

Markus kuvailee rakennusmatkoja työntäyteisiksi.

– Välillä, kun voimat loppuivat kesken päivän, kävin lepäämässä kuomukärryssä, hän kertoo nauraen.  

Raskaasta työstä huolimatta matkat Ukrainaan antoivat enemmän kuin ottivat. Erityisen hienoa oli rakentaa yhteyttä paikallisten kanssa.   

 – Ensimmäisellä matkallamme meiltä kysyttiin, että mitä teemme. Kun kerroimme seurakuntaprojektista, paikalliset tarttuivat lapioihin ja kaivoivat maata kanssamme.  Väliajalla pelasimme lasten kanssa jalkapalloa, Markus Keväänranta kertoo.  

Hän hymyilee muistellessaan, kuinka ensimmäiset tilaisuudet järjestettiin jo silloin, kun rakennuksessa oli vasta betonirakenteet valmiina. Tunnin ajan pihalla soitettiin ylistysmusiikkia YouTubesta – ja sali täyttyi ihmisistä.  

Jumala toimii ajallaan

– Jumalan antamaa näkyä ei voi mikään pysäyttää, muistuttaa romanilähetystyön koordinaattori Janne Harjukoski. Hän näkee Radvankan seurakunnan rakentamisessa piiruntarkan johdatuksen, vaikka näky oli hiipua monta kertaa, kun vastaan tuli mahdottomalta tuntuvia tilanteita. 

Ensin koronapandemia toi mukanaan matkustuskiellot ja nosti rakennusmateriaalien hintoja. Ukrainan sodan sytyttyä rakennustöihin tuli jälleen tauko, kun tarkkailtiin, kuinka laajalle sota ulottuisi. Kun työt pääsivät jatkumaan, seurakunnan ainoa työntekijä muutti perheensä kanssa pois maasta. Janne kuvailee, että vastoinkäymisistä huolimatta projektia jatkettiin uskon varassa. 

Viimein helmikuussa 2023 seurakunta saatiin valmiiksi myöhään illalla. Heti sen valmistuttua rakennus siunattiin käyttöön ja aamulla tiimi lähti Suomeen. Rukoukseksi jäi, että Radvankaan saataisiin uudet työntekijät.   

– Meillä oli vahva tunne, että Janus ja Marina Bogdanovich, jotka olivat käyneet Hekkaloiden kutsumina vierailuilla Radvankassa Pohjois-Ukrainasta, tulisivat työntekijöiksi, Markus sanoo.

Seurakuntarakennus tuli valmiiksi hyvään aikaan ja rukoukset kuultiin. Toukokuussa Janus ja Marina muuttivat lastensa kanssa Užhorodiin, ja aloittivat Radvankan seurakunnan työntekijöinä. 

Pyhäkoulut eivät pysähdy sodan keskellä

Jo vuosien ajan Kirsi Hekkala on järjestänyt pyhäkouluopettajille koulutuksia alueen romaniyhteisöissä. Välissä ehti olla useamman vuoden tauko, kunnes eräs tutuista seurakuntalaisista kysyi Kirsiltä vuonna 2023, milloin seuraava koulutus pidetään.

– Se herätti minut. Ymmärsin, että emme voi vain auttaa ihmisiä hädässä, vaan meidän täytyy jatkaa työtä eteenpäin. Ei voida pysähtyä sen takia, että on sota, hän kertoo.

Tuon kysymyksen myötä koulutukset käynnistyivät uudelleen, ja viimeisin järjestettiin Radvankan seurakunnassa.

Koulutuksiin osallistuu yleensä ihmisiä 5–6 seurakunnasta. Mukaan otetaan myös naisia lähikylistä, joissa ei vielä ole omaa pyhäkoulua. Unelmana on, että heistä kasvaa uusia pyhäkoulutyöntekijöitä. 

– On tärkeää, että he ymmärtävät itse työn merkityksen. Jos käsky tehdä tulee ulkopuolelta, työ loppuu pian, Kirsi muistuttaa.  

Kaikista köyhimpien romaniperheiden lapset eivät usein käy koulua. Esimerkiksi Radvankassa osa kulkee isänsä mukana keräämässä roskia, ja toiset viettävät aikaa kaatopaikalla leikkien.  Pyhäkoulu voi toimia siltana kouluun, sillä siellä opitaan tärkeitä koulutaitoja. Tämä näkyy erityisesti Pasikan romaniyhteisössä, jossa työtä on tehty jo pitkään. 

Kirsi Hekkala kertoo Zlatasta, nuoresta romanitytöstä, jonka pyhäkoulu innosti oppimaan, ja joka nykyään on luokkansa paras oppilas. Vaikka Zlatan äidillä Oljalla ei ollut mahdollisuutta käydä koulua, hän ymmärtää sen merkityksen ja lähettää tyttönsä joka päivä kouluun puhtaissa vaatteissa ja koulureppu pakattuna. 

Uuden talon ihme

Mahdollisuuksien mukaan romanilähetystyössä parannetaan myös romanien asuinoloja. Vierailemme Mishan ja Znisanan luona, joilla on kuusi lasta. Perhe on asunut yli 10 vuotta pienessä, lähes purkukuntoisessa talossa.

Maalattiaeteisen lisäksi siinä on yksi huone, jossa on pari sänkyä, hylly astioineen ja nurkassa kylmillään oleva tulisija.

Kun saavumme kylään ruokakassin kanssa, perheen äiti Znisana alkaa itkemään. Päivä on jo pitkällä, mutta perhe ei ole vielä syönyt mitään.

Paikallinen seurakuntatyöntekijä Radik kertoo, että on monia perheitä, joilla ei ole joka päivä ruokaa. Sodan myötä työn saanti ja arjesta selviytyminen on käynyt entistä vaikeammaksi.

Tässä perheessä ei ole omaa hevosta ja kärryä, joilla he voisivat hakea pajunoksia metsästä. Niistä paikalliset punovat aitoja ja saavat pienen palkkion, jolla voi ostaa ruokaa. 

Yhteisen rukouksen jälkeen menemme pihamaalle, jossa perheen uusi talo jo lähes valmis. Se on rakennettu suomalaisten seurakuntien ja lahjoittajien tuella. 

– Minä rukoilin Jumalalta taloa, ja minä sain sen! Jumala taitaa rakastaa minua erityisen paljon, Znisana kertoo herkistyen. 

Minua koskettaa, että kova elämä ei ole kovettanut hänen sydäntään, vaan hän antaa kiitoksensa Jumalalle.