Piyada hyppää pikkuveljensä Ponlagritin kanssa lava-auton lavalle. Ilma on vielä viileä ja taivas utuisten pilvien peitossa. Piyadan verkkatakin hihat roikkuvat käsien peittona. Piyadalla ja Ponglagritilla on tänään vapaapäivä. He ovat menossa kotiin tapaamaan äitiään. Lapset asuvat kouluaikana Betlehem-kodissa, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ollut. Kotikylässä ei ole koulua.
Auto hurahtaa käyntiin ja kaartaa pihasta ajotielle. Tie kulkee pienen kaupungin läpi ja lähtee sitten kiemurtelemaan kohti vuoria. Muutaman kymmenen kilometrin päässä on Myanmarin raja. Pian tasainen kyyti muuttuu, kun käännytään isommalta tieltä lasten kotikylään vievälle tielle. Tiestä pöllyää hiekkaa, joka jättää ohuen pölykerroksen vaatteisiin. Toisella puolella tietä leviää eteen kaunis laakso riisipeltoineen, toisella puolella nousee vuoren rinne.
Thaimaan vuoristolaiskansaan kareneihin kuuluva Piyada tarkkailee maisemia ja vaihtaa muutaman sanan mukana olevan Betlehem-kodin työntekijän kanssa. Ponlagrit on polvillaan ja kurkkii auton laidan ylitse maisemia. Vielä vähän aikaa sitten täällä ei ollut lainkaan tietä, vaan matkaa kuljettiin polkuja pitkin. Nyt tie on, mutta sekin on kuoppainen ja pahintakin mökkitietä heikompi. Välillä kuoppien keskellä on vain kaksi auton renkaiden levyistä kaistaa. Matkustaminen vie aikaa. Auton täytyy hidastaa muutenkin matelevaa vauhtiaan usein, että se ei humpsahda syviin kuoppiin. Yksi mopo tulee vastaan, mutta muuten liikennettä ei oikeastaan ole. Joku pysäyttää kysyäkseen tietä.
Aurinko alkaa hiljalleen lämmittää auton lavaa. Se puskee päämäärätietoisesti sumun ja pilvet sivuun ja sininen taivas paljastuu. Riisipelloilla on ihmisiä töissä. He siirtävät riisisäkkejä lähes pystysuorassa rinteessä. Valkoiset säkit täplittävät rinnettä muistuttaen suomalaisista heinäpaaleista. Kylää lähestyttäessä satunnaisia vastaantulijoitakin näkee. Auto pysähtyy pienelle levennykselle risteyksen kohdalle. Rinne putoaa alas sen toiselta puolelta.
Koti pylväiden päällä
Lapset hyppäävät autosta ulos ja lähtevät kävelemään tietä pitkin. Ilma on vielä raikas, mutta ei enää lainkaan niin viileä kuin lähtiessä. Tie sukeltaa puiden välistä alas joen uomaan ja jatkuu pienen sillan jälkeen jyrkästi ylöspäin. Sen kummallakin puolella on pylväiden varaan rakennettuja taloja. Se on ainoa tapa saada suora lattia. Talojen alla on lasten leluja, vaatteita siisteissä riveissä. Yhden talon alla on auto ja toisen pihassa isoäiti hoitaa pientä vauvaa. Vastakkaisella rinteellä näkyy myös muutamia taloja. Tien päässä nököttää kirkko, jonka pihasta aukenee ihastuttava maisema – vuoret ympäröivät pikkuista 120 ihmisen kylää, jonka taloista tänne ylös näkyy lähinnä katot. Tie näyttää pikkuiselta punaiselta madolta kiemurrellessaan rinteellä.
Piyada ja Ponlagrit kääntyvät rinteen viimeisimmän talon pihaan. Se on heidän kotinsa. Äiti tulee hymyillen vastaan ja tervehtii lapsiaan. Pihassa maata nokkii useampi kana. Kolme harmahtavaa erillistä rakennusta seisoo rinteessä. Ensimmäinen on lähinnä varastona tällä hetkellä. Monenlaista tavaraa on kasattu talon alle. Sen on rakentanut toinen Piyadan ja Ponlagritin isosiskoista, joka asuu nyt muualla. Seuraavana on samanlainen rakennus, mutta se on selvästi siivottu. Lasten äiti kiipeää tikkaita pitkin ylös istumaan niin sanotulle terassille.
– Pylväät ovat rinteiden takia, mutta myös kanojen suojaksi ja pölyn poissa pitämiseksi, hän hymyilee.
Äidin takana olevan seinän takana on makuutilat ja lattiaa peittää matto. Katosta roikkuu yksi lamppu. Se toimii aurinkoenergialla, kylässä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Vessa sijaitsee ulkohuussimaisesti pihan perällä.
Yksinkertaista ja terveellistä arkea
Kolmas rakennus on keittiö. Ikkunattoman huoneen kulmassa on tulisija ja muutama kissa livistää ulos, kun astumme bambuista tehdylle lattialle. Hyllyllä on ruuanlaittovälineitä ja katosta roikkuu pahan päivän varalle varastoituja ruokia. Padasta paljastuu riisiä, jota äiti on laittanut bambunruokoon ja paistanut sen sekä kietonut banaanipuun lehtiin ja keittänyt. Riisi on tahmeaa ja tummaa. Siihen ei ole lisätty mitään, mutta se maistuu maukkaammalta kuin vedessä keitetty jasminriisi.
Karenien ruokatottumukset ovat varsin terveelliset. He eivät käytä sokeria ja kaikki ruoka on luonnollista. Toisaalta lähettyvillä ei ole kauppaakaan, mistä hakea mitään muuta. Suolaa he käyttävät ja se pitää hakea kauempaa. Riisi on pääruokana, mutta sen lisäksi joka ruualla on myös vihanneksia. Pihassa on useampi papaijapuu ja sadekaudella metsästä saa sieniä. Liha haetaan markkinoilta ja se tarkoittaa yleensä kuivattuja kanankoipia. Valmisruokaa ei täällä tunneta.
Talvisin vuorilla tulee kylmä. Silloin pidetään pihassa tulta ja sen ympärille keräännytään lähekkäin mahdollisimman lämpimissä vaatteissa. Rakennusten ohuet seinät eivät pidä kylmää loitolla, mutta Piyadan äiti on tottunut kylmyyteen. Nyt on kuitenkin vielä lämmin. Aurinko on liikkunut sen verran, että piha kylpee valossa.
Karenkansa elää yksinkertaista elämää paikassa, joka on kuin taulu, mutta kätkien sisäänsä paljon haasteita. Lähimpään sairaalaan on 30 kilometria. Tarpeen vaatiessa on vuokrattava joltain kyläläiseltä moottoripyörä. Jos kuume kuitenkin nousee yöllä, käytetään yrttejä. Piyadan äiti näyttää keltaista muovipussia, jonka sisällä on kuivattuja yrttejä. Toinen vanhemmista tyttäristä sairastui taannoin eikä lähimmän kaupungin sairaalassa saatu hoitoa tarpeeksi nopeasti. Nyt 21-vuotiaalla tytöllä on edelleen haasteita munuaisten kanssa.
– Tyttäreni on naimisissa ja asuu toisessa kylässä, mutta käy täällä aina välillä. Onneksi tilanne on nyt parempi, sanoo äiti kyyneleen kimmeltäessä silmäkulmassa, elämä on muutenkin tarpeeksi haastavaa ilman jatkuvia sairaalakäyntejäkin.
Kohti parempaa tulevaisuutta
Piyadan 42-vuotias äiti meni naimisiin, kun hän oli kaksissakymmenissä. Äidin odottaessa kolmatta tytärtään hänen miehensä jätti hänet. Piyadan isä kuitenkin palasi muutaman vuoden kuluttua, mutta äidin odottaessa Ponlagritiä hän vaati ensin aborttia. Piyadan ja Ponlagritin äiti ei siihen suostunut, joten heidän isänsä lähti uudelleen. Nyt äiti on saanut rinnalleen uuden puolison, joka rakastaa lapsia kuin omiaan.
– Lapsetkin rakastavat häntä. Ponlagrit tosin aluksi käski miestäni pitämään minusta hyvää huolta, äiti naurahtaa ja katsoo poikaansa lempeästi.
Piyadan kotikylästä lähimpään kouluun on 10 kilometriä. Lasten olisi mahdotonta kulkea sitä päivittäin eikä heillä olisi muutenkaan varaa laittaa lapsia kouluun. Kummien tuen avulla lapset ovat saaneet mahdollisuuden koulunkäyntiin, vaikka se tarkoittaakin toistaiseksi sitä, että he asuvat kouluaikana Betlehem-kodissa.
– Olen kiitollinen siitä, että lapseni saavat käydä koulua, Piyadan äiti sanoo selvästi liikuttuneena.
Itse hän on kotoisin kauempaa. Kymmenen vuotta sitten he muuttivat tähän kylään. Äiti kävi koulua kuudenteen luokkaan asti, mutta sen jälkeen ei ollut enää opetusta. Nyt omilla lapsilla on mahdollisuus käydä koulu loppuun ja sitä kautta paremmat mahdollisuudet elämään. Vaikka se merkitsee eroa lapsista, on se heille ollut ainoa mahdollisuus.
Kun on aika lähteä takaisin, kävelee äiti lasten kanssa autolle. Hän koskettaa lempeästi lapsiaan ja juttelee heidän kanssaan. Viimeisiä ohjeita ja rakkauden täyteisiä sanoja täydentävät lasten käsissä olevat riisillä täytetyt bambut. Äiti antaa vielä pussillisen mukaan muille lapsille vietäväksi. Ponlagrit ja Piyada hymyilevät ja vilkuttavat äidilleen. Äidin rinnalla on nyt kaksi muutakin kyläläistä ja he katselevat, kuinka lapset hypähtävät autoon.
Auton kääntyessä he vilkuttavat vielä kerran ja Piyada vetää maskin naamallensa, jotta pöly ei täytä suuta. Ponlagrt nojautuu autoa vasten ja pian silmät alkavat painua kiinni. Piyadaa naurattaa veljen nuokkuminen. Matka takaisin Betlehem-kodille on alkanut. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan!
80-luvulla perustettu Betlehem-koti on ollut vastaus vuoristokylien lasten koulunkäyntiin. Vaikeiden kulkuyhteyksien päässä sijaitsevissa kylissä ei ole kouluja, joten lasten koulunkäynnin mahdollistamiseksi Thaimaassa on perustettu vuosikymmenien ajan vastaavia asuntoloita. Lapset saavat asua turvallisessa ympäristössä ja käydä koulua, loma-aikoina he ovat kotona kylissä. Näin voidaan vastata lasten koulutustarpeeseen ja edistää heidän oikeuttaan oppia. Samalla etsitään myös muita tapoja tukea koulunkäyntiä tulevaisuudessa. Kummien tukemaa työtä pyritään laajentamaan Thaimaassa tulevaisuudessa niin, että lapset pystyisivät käymään koulua yhä useammin asuen kotona tai vaikkapa sukulaisen luona.
