Rusengon kylä Burundissa on kokenut muutamassa vuodessa huiman muutoksen. Sen tarina osoittaa, että toivottomankin tuntuisista lähtökohdista voi syntyä paljon hyvää.
Lauhkea tuuli heiluttelee varovasti banaanipuiden suuria lehtiä saaden ne kahisemaan kuiskeen tavoin. Suoraan ylhäältä helottava aurinko saa lehtien punaiseen maaperään muodostamat varjot näyttämään rungosta kurkottavilta käsiltä. Puut seisovat keskellä Rusengon kylää Burundissa. Niiden ympärillä on tapahtunut viime vuosina paljon. Jos nämä puut osaisivat puhua, niillä olisi melkoinen tarina kerrottavanaan.
Fidan viestinnän suunnittelijana toimiva Hannu Happonen on vieraillut Rusengon kylässä vuosien varrella useamman kerran ja nähnyt saman muutoksen.
Kylä ilman hymyä
Fidan burundilainen kumppanikirkko Communauté des Églises de Pentecôte au Burundi (CEPBU) aloitti työn Rusengossa vuonna 2018 osana Fidan kehitysyhteistyötä. Ohjelmaa tukemaan saatiin Suomesta noin sata kummia. Happonen vieraili kylässä ensimmäisen kerran.
– Rusengo oli siihen mennessä kaikkein kurjin paikka, missä olin käynyt, Happonen muistelee.
Happosen sanoille tuo painoarvoa se, että hän oli yli 20 vuoden ajan vieraillut kymmenissä slummeissa ja kriisialueilla, köyhyyden ja hädän keskellä. Happosen ensi kosketus Rusengoon kosketti jotain paljon nähneen miehen rinnassa.
– Mieleeni nousi suuri epätoivo. Kysyin itseltäni, voiko tätä pahempaa ollakaan?
Happosta järkytti batwojen kohtalo. Kuinka Burundin alkuperäisasukkaat elivät huonoissa oloissa ilman oikeutta omaan maahan, koulutusta tai edes henkilöllisyystodistusta. Näistä syistä batwat olivat päätyneet myös CEPBU:n sydämelle.
Ongelmat olivat syvällä. Burundi kuului maailman köyhimpiin valtioihin. Hutujen ja tutsien keskinäisistä erimielisyyksistä alkanut, vuosina 1993–2005 raivonnut sisällissota ei ollut helpottanut tilannetta. Batwat olivat maassa asuva vähemmistökansa, joka muodosti vain noin prosentin 12 miljoonaan asukkaan väestöstä. Batwat olivat perinteisesti hankkineet elantonsa metsien antimia hyödyntämällä. Nyt alueet oli raivattu kahvi- ja teeviljelmiksi ja jäljelle jääneet luonnontilaiset metsät suojeltu. Batwat olivat perinteisesti taitavia saviastioiden tekijöitä. Muovi oli kuitenkin korvannut perinteiset saviruukut eikä batwojen kädentaidoille ollut enää kysyntää. Heidän perinteinen kulttuurinsa oli käytännössä mennyttä.
Mieleeni nousi suuri epätoivo. Kysyin itseltäni, voiko tätä pahempaa ollakaan?
Tämä kaikki heijastui Happosen mukaan kyläläisten kasvoilta:
– Ihmiset olivat todella apaattisia, eivätkä reagoineet minuun millään tavalla.
Hymyä ei irronnut edes silloin, kun Happonen kaivoi kameransa esille. Yleensä viimeistään tämä saa lapset riemastumaan ja juoksentelemaan oma-aloitteisesti kuvaajan ympärillä. Niin ei kuitenkaan käynyt Rusengossa.
– En ollut nähnyt vastaavaa siinä mittakaavassa missään, Happonen muistelee.
Mieleen on myös jäänyt se, kuinka lasten vaatteet olivat punaisen tomun peitossa. Yksi ainoa vaatekerta, usein vajaa sellainen, yllään lapset käpertyivät nälkäisinä nukkumaan risukasaa muistuttaviin majoihin.
Lähtökohdat työlle eivät olleet helpot.
Paluu Rusengoon
Happonen palasi kylään Eväät elämään -kampanjan kuvausmatkan merkeissä vajaan vuoden kuluttua syyskuussa 2019. Kahden hengen kuvausryhmä saapui Rusengon kylälle aamulla. Päivän aikana olisi paljon kuvattavaa.
Vastassa olivat samat ruohomajat, jotka Happonen oli edellisellä kerralla nähnyt. Banaanipuiden sekaan oli ilmestynyt pieniä viljelmiä. Osana Fidan kehitysyhteistyötä istutetuista kotipuutarhoista saattoi saada jo syötävää. Perheillä oli myös sikoja pienissä aitauksissa kotiensa vieressä. Jos sika saisi porsaita, niiden myymisestä perheet saisivat lisäelantoa. Kylän kylkeen oli valmistunut koulu. Toivon pilkahduksia oli näkyvissä.
Kyläläisiä haastatellessa selvisi kuitenkin, että moni asia teki elämästä edelleen kohtuuttoman vaikeaa. Antoinette kertoi perheensä haasteista. Perheen isälle maksettiin päivän ruumiillisesta työstä alle 50 sentin palkkaa. Sillä saattoi hankkia hieman kassavajauhoja ja kuivattuja pikkukaloja. Perhe söi tätä ravintoarvoiltaan köyhää ruokaa niinä päivinä, kun töitä sattui saamaan. Jos töitä ei ollut, ei ollut myöskään ruokaa. Tyhjällä vatsalla perheen lasten oli vaikeaa keskittyä koulussa. Myös vesi täytyi hakea useamman kilometrin päästä. Veden kantaminen oli energiaa vaativaa hommaa. Kuinka hakea vettä, jos voimavarat ovat ravinnonpuutteen takia jatkuvasti heikot.
– Elämme päivä kerrallaan, Antoinette totesi haastattelussaan.
Antoinetten seitsenhenkinen perhe asui vaatimattomassa, muutaman neliön risuista ja oksista tehdyssä asumuksessa. Lattialla oli kolme kiveä, jotka muodostivat tulisijan. Mitään savuhormia ei ollut. Eipä sellaista tarvittu, sillä kodin harvoista seinistä paistoi päivänvalo läpi. Kun Happonen kävi perheen kodissa sisällä, hänen hattunsa karahti matalaan kattoon rapistaen siitä nokea niskaan.
Pientä edistystä kylällä oli jo tapahtunut, mutta tilanne oli edelleen vaikea. Suunta oli kuitenkin oikea. Nyt pariin kuvaan oli tallentunut jo lasten hymyä.
Loppuvuodesta Kiinan suunnalta alkoi kuulua uutisia viruksesta, joka oli sairastuttanut ihmisiä Wuhanin kaupungissa. Muutaman kuukauden kuluttua koko maailma oli ajautunut kaaokseen. Seisahtunut maailmantilanne laittoi Happosen kenttämatkat myös Burundiin jäihin. Samoihin aikoihin Suomessa alettiin kerätä varoja Burundiin Eväät elämään -kampanjan merkeissä. Kampanja tuotti yli 200 000 euroa.
Pienen kylän suuri muutos
Happonen pääsi lopulta palamaan Burundiin parin vuoden jälkeen. Syksyllä 2021 hän seisoi jälleen Rusengon kylätiellä. Tällä kertaa hämmästyneenä.
– Ymmärsin heti, ettei tilanne ole sama kuin viimeksi, Happonen sanoo. Kylää ei meinannut enää tunnistaa samaksi. Banaanipuiden varjossa seisoi nyt joukko savitiilestä rakennettuja taloja. Fida on ollut mukana tukemassa CEPBU:n talohankkeita.
– Melkein kaikki majat, joiden luona kuvasimme, olivat poissa tai tilalla oli talo.
Näin radikaalin muutoksen näkeminen oli Happoselle suoranainen shokki. Talot eivät olleet ainoa parissa vuodessa tapahtunut muutos. Viereiselle koululle oli tehty vesihana. CEPBU ja katolinen kirkko olivat rakentaneet sen yhteistyössä. Nyt vedenhakuun ei kulunut enää aikaa. Koululle oli myös rakennettu rampilliset vessat, joihin saattoi kulkea pyörätuolilla.
Kylällä toimi mikrolainaryhmä, jossa ihmiset pystyivät lainaamaan toisilleen rahaa. Vastaavia ryhmiä Fida on perustanut ympäri Itä-Afrikkaa. Niiden avulla muutoin saavuttamattomista hankinnoista voi tulla totta.
Happosen edellisellä kerralla näkemät pienviljelmät olivat kasvaneet. Kyläläisillä oli suurempia viljelmiä ja niiden antimista saatiin jo pientä tuloa perheelle.
Antoinette iloitsi kuullessaan, kuinka hänen haastattelunsa oli ollut osana tuomassa apua koko kylään.
Iloisia kohtaamisia
Suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut kyläläsissä. Into loisti heidän kasvoiltaan. Rusengon kylätoimikunnan aktiivijäsen Suzanne seisoi tyytyväisenä uuden talonsa oviaukossa. Suzanne taputti käsiään hymyillen, kun Happonen kysyi millaista oli asua uudessa talossa.
– Lapseni voivat nyt käydä koulussa, Suzanne ilmoitti.
– Käydä koulussa? Miten se taloon liittyy? Happonen ihmetteli.
– Ennen, kun asuimme ruohomajassa, vesi tuli katosta läpi ja kasteli lasten kotitehtävät. Sitten lapset veivät ne mukanaan kouluun ja opettaja lähetti lapset kotiin. Nyt kotitehtävät pysyvät kuivina. Olen niin onnellinen, Suzanne sanoi.
Happonen tapasi myös Antoinetten. Perheen vanha maja oli poissa ja he asuivat nyt tiilitalossa. Antoinette iloitsi kuullessaan, kuinka hänen haastattelunsa oli ollut osana tuomassa apua koko kylään.
Rusengo oli muuttunut paikka. Elämä olisi jatkossa ainakin hieman helpompaa.
Fidan työn painopiste Burundissa siirtyy hiljalleen seuraaviin kyliin. Rusengossa lapset jatkavat koulunkäyntiä kummien tuella. Burundissa pidettiin hiljattain liiketoimintakoulutus, jonka käyneistä nuorista tulee kouluttajia. Kun Rusengon vuoro koittaa, Antoinetten ja Suzannen kaltaiset vanhemmat voivat saada perheilleen uuden elinkeinon yrittäjyyskurssin eväillä.
Kylä banaanipuiden katveessa jää odottamaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.
