Kirsi Hekkala 
Janus on valkovenäläinen ja Marina ukrainalainen. He ovat perhe ja tekevät yhdessä työtä romanien parissa Taka-Karpaateilla Ukrainassa.
Marina ja Janus istuvat užhorodilaisen kerrostalon pienessä auringonkeltaisessa keittiössä. Raikas väri toimii vastakohtana ulkona ulvovalle syysmyrskylle. Tuuli repii talojen keskellä olevan pihapiirin vielä lehdissä olevia puita. Sade piiskaa ikkunaa, mutta se ei häiritse Bogdanovicheja, jotka istuvat pöydän ääressä maistellen tulikuumaa, makeaa, mustaa teetä. Pariskunnalla on kaksi lasta, yhdeksänvuotias Zahar ja kuusivuotias esikoululainen Sulamita.
Janus alkaa raottaa perheensä historiaa. Hän muistaa pienenä poikana istuneensa kotikylässään, Baranovichissa, Valko-Venäjällä kokouksessa, jossa oli saarnannut suomalainen lähetystyöntekijä Veikko Hekkala. Nuoren romanipojan elämä mullistui, kun äiti joutui vankilaan ja lapset sijoitettiin pariksi vuodeksi lastenkotiin. Isä oli jo kuollut vuosia aikaisemmin. Elämä olisi voinut mennä täysin väärille raiteille, mutta Jumala näki nuoren pojan hädän ja pelasti.
Janus muistelee, kuinka hän löysi turvan Jumalasta ja opetteli Raamatun avulla lukemaan. Innolla hän alkoi kertoa muille Jeesuksesta, pilkasta ja vähättelystä huolimatta. Jumala opetti häntä kädestä pitäen kuin isä lastaan. Aina kun hän ei ymmärtänyt jotakin, hän riensi Taivaallisen Isän luo, pyysi ja sai vastauksia. Jumala vastasi myös pyyntöön, että hän saisi hyvän uskovan vaimon.
Irti huumeista
Marina kertoo kasvaneensa tavallisessa ukrainalaisessa perheessä. Lapsena hän oli kiltti ja tunnollinen koululainen, mutta 13-vuotiaana kaikki muuttui. Nähdessään koulukavereiden ottavan huumeita, innostui hänkin kokeilemaan. Marina jäi koukkuun ja menetti kaiken sen, mikä oli ollut hyvää. Huumeet toivat mukanaan ongelmia kotona ja koulussa.
Kymmenen vuotta myöhemmin, 23-vuotiaana, Marina oli todella huonossa kunnossa. Mutta silloin Shostkaan tuli lähetystyöntekijä, joka perusti kuntoutuskeskuksen huumeriippuvaisille.
Marinan äiti oli alkanut käydä seurakunnassa ja tuli uskoon. Hän sai tyttärensä kuntoutukseen, missä tämä sai myös kuulla Jeesuksesta. Aluksi Marina ei ymmärtänyt millään, miten 2000 vuotta sitten tapahtuneet asiat liittyivät nykyaikaan. Mutta vähitellen hän tajusi kuka Jumala on ja mikä oli hänen oma tilansa. Marina otti vastaan pelastuksen ja hänen elämänsä muuttui täydellisesti. Sydämeen tuli rauha ja pimeyden sijaan hän alkoi nähdä kauneutta ympärillään.
Eräänä sunnuntaina seurakunnassa oli mukana romanipariskunta. He lauloivat ja puhuivat. Marinaan heidän käytöksensä ei iskenyt. Hän halveksi mielessään, kuinka lapsellisia nuo ihmiset olivat. Mutta Jumala tarttui hänen asenteeseensa ja kysyi: – Miksi ajattelet noin? Jeesus on kuollut heidänkin puolestaan. Marinaa alkoi nolottaa ja itkettää, sillä hän tajusi asenteensa vääryyden.
Kutsu romanien pariin
Kului aikaa. Marina alkoi huomata romaneja kaikkialla: toreilla, busseissa, kaduilla työssä ja kerjäämässä. Jumala alkoi näyttää hänelle, kuinka paljon nuo ihmiset tarvitsivat Jumalaa. Marina alkoi rukoilla romanien puolesta.
Eräänä päivänä Jumala puhui Marinalle Jesajan kirjan kautta: ”sinä kutsut kansan, jota et tunne, ja kansa, joka ei sinua tunne, rientää luoksesi.”(Jes.55:5) Tästä hän sai ajatuksen, että hänen tehtävänsä olisi lähteä Afrikkaan lähetystyöhön. Mutta Jumalan suunnitelmat olivat toisenlaiset. Pian hän tutustui pariskuntaan, Vasili ja Katja Rutskoviin, joita hän oli niin halveksinut ja yhdessä he lähtivät romanityön konferenssiin Užhorodiin, Karpaateille.
Oli kesä 2015, kun Janus tuli käymään Ukrainassa, Shostkassa, Marinan kotikaupungissa, ja tuli mukaan seurakunnan lasten leirille. Siellä he saivat tietää toistensa olemassaolosta. Marinaa pyydettiin mukaan romanityön konferenssiin Valkovenäjälle ja siellä nuoret ensi kerran varsinaisesti keskustelivat keskenään. Häät pidettiin paria kuukautta myöhemmin Ukrainassa.
Heti alkuun heidän liittonsa joutui koetukselle, sillä Janus joutui palaamaan pariksi kuukaudeksi Valkovenäjälle hoitamaan paperiasioita ja Marina jäi kotiin Ukrainaan. Janusin sydämessä paloi tuli evankeliumille, niinpä hän lähti evankelioimistiimin kanssa etsimään romaneja Brjanskiin, Venäjälle.
Sota sytytti uuden kutsun
Janus ja Marina asettuivat Shostkaan. Siellä he palvelivat lähes kymmenen vuotta lähetystyössä Sumin alueella, joka on Ukrainan takamaita, Venäjän rajan läheisyydessä. Sodan sytyttyä Janus joutui vaikeaan asemaan – viranomaisten silmissä hän oli nyt väärällä puolella. Koska Valko-Venäjä on tukenut Venäjän hyökkäystä, valkovenäläisiin suhtauduttiin Ukrainassa epäluuloisesti.
Janusia alettiin kutsua kuulusteluihin. Passia tarkistettaessa häneen suhtauduttiin vihamielisesti, mutta häneen ei koskettu, koska hänellä oli ukrainalainen vaimo ja lapset. Perhe olisi voinut paeta ulkomaille, mutta he halusivat jäädä auttamaan hätää kärsiviä.
Sodan syttyessä syntyi ihmeellisellä tavalla yhteys meidän kanssamme. Kutsuimme Bogdanovichin perhettä lepäämään Taka-Karpatiaan. Näillä neljällä matkalla he kulkivat mukanamme romanikylissä. Hiljalleen Jumala alkoi johdattaa ajatuksia siihen suuntaan, että he voisivat muuttaa Karpaateille.
Tammikuussa 2024 valtava raketti iskeytyi aivan Bogdanovichien pihaan. Kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, mutta henkiset vauriot olivat suuret. Sota oli tullut entistä konkreettisemmaksi. Samaan aikaan pohdinta siitä, pitäisikö heidän lähteä Užhorodiin, kasvoi.
Toukokuun lopulla perhe pakkasi tavaransa ja muutti. Heidän ensimmäinen kotinsa oli 4000 asukkaan romanikylässä, Radvankassa. Tässä oli Marinan lähetyskenttä. He asuivat keskellä kaatopaikkaa, jossa poltettiin haisevia roskia. Asunnossa juoksivat hiiret. Kun lapset menivät ulos leikkimään, he eivät ymmärtäneet toisten lasten puhetta. Tuli riitaa ja niin Zahar ja Sulamita itkivät koti-ikävää. Yhteisö suhtautui heihin ulkopuolisina.
Mutta Jumala auttoi ihmeellisesti. Perhe löysi asunnon Užhorodista. Lapset ovat saaneet kavereita ja elämä on rauhoittunut. Lauantaisin Marina ja Janus pitävät Radvankassa kokouksia, jossa käy salintäydeltä ihmistä. Kahdesti viikossa he opettavat lapsia. Lisäksi he kiertävät eri romanikylissä. Fida on alkanut tukea heidän palkkaansa.
Marina ikävöi edelleen kotiin, Pohjois- Ukrainaan, lapset eivät enää niinkään. Kaikesta huolimatta perheellä on rauha. Olipa myrsky kuinka suuri tahansa, he kokevat olevansa turvassa, koska he kulkevat Jumalan tahdossa.
Teksti: Kirsi Hekkala. Kirjoittaja työskentelee Ukrainassa lähetystyöntekijänä.
Kuvat Arto Karvonen
